Jorma ”Jore” Laakso on ralliautoilussa pikkuännän kolminkertainen Suomen mestari, Trophy-luokan mestaruuden viidesti ja kerrasta poikki PM-mestaruuden 1995 voittanut kuljettaja. Ennen kuin Laakso löysi voittoputken etuvetoisilla Volkswageneilla, hän kilpaili mm. Ford Escortilla.

Juttu on julkaistu Vauhdin Maailman numerossa 4/2016

Lopen ja Karkkilan Urheiluautoilijoiden järjestämä Car Parts –ralli oli vuoden 1987 viimeinen ralli. Se oli pelkkä kansallinen kisa, mutta sopivasti seuraavan kauden kynnyksellä se houkutteli osallistujikseen runsaasti nimimiehiä. Suurin ennakkosuosikki oli Mikko Sundström, joka antoi esikatsastuksessa minuutin tasoituksen kilpailijoilleen.

Sundströmin varsinaisesta kilpa-Mazdasta petti turbo ja hän joutui turvautumaan vara-autoonsa. Se saapui kisapäivän aamuna laivalla Suomeen, sillä edellisenä viikonloppuna Sundström kilpaili Mazdalla Italiassa Attilio Bettegan muistokilpailussa.

Ylimääräisessä häslingissä aikaa kului sen verran, että Sundström, kartanlukija Voitto Silander ja Mazda myöhästyivät katsastuksesta. Tästä seurauksena oli minuutin AT-rangaistus, mutta se ei kauaa kuljettajavirtuoosia häirinnyt. Yhdeksän EK:n kilpailussa Sundström oli nopein jokaisella pikataipaleella.

Pelkkien EK-aikojen perusteella Sundströmin voittomarginaali olisi ollut selkeä 2.48 minuuttia, mutta AT-pisteineen sitä oli ”vain” 1.48. Toiseksi kilpailussa sijoittui Petteri Lindström ennen Pekka Rantakaria. N-ryhmän voitti yleiskilpailussa neljänneksi Lancialla sijoittunut Pentti Tarkkala.

Veljekset vastakkain

Kakkosryhmässä etenkin toisiaan vastaan kilpailivat Laakson nopeasta veljeskatraasta ”Jore” ja Markku. Kumpikin oli liikkeellä 16-satasella Ford Escortilla. Kun Car Parts –ralli oli ennakkotutustuttava, veljekset joutuivat olosuhteiden pakosta turvautumaan kimppaharjoitteluun.

- ”Maken” kartturi ei päässyt nuotitukseen, joten velipoika hyppäsi meidän nuottiautomme takapenkille ja alkoi tehdä siellä nuotteja; kuljettaja kirjoitti poikkeuksellisesti itselleen nuotteja. Minä ja kartanlukijani Lars-Erik Lindholm teimme normaaliin tapaan omat nuottimme. Nuotituksessa oli aivan pääkallokeli. Tiet olivat jäässä reunasta reunaan. Auravallin reunana oli vain pieni lumihärmä, Laakso kuvailee.

Kolmikko oli olosuhteisiin tutustuttuaan vakuuttunut, että kova jääpinta säilyisi vahvana kilpailupäivänäkin ja jäärengas olisi ainoa oikea vaihtoehto.

- Emme olettaneet, että syntyisi edes spooreja, joten päätimme panna Escortiimme vähän leveämmät jäärenkaat lyhyillä nastoilla. Niillä pito olisi tuollaisissa olosuhteissa aivan erilainen kuin kapealla renkaalla ja pitkillä nastoilla. Pitkät nastat olisivat ainoastaan kaatuneet tuollaisissa olosuhteissa alle, Laakso perustelee.

Kolmantena EK:na oli Lohjan Kärkolässä ajettu metsäautotie.

- Siellä oli suora, josta näki melkein kilsan eteenpäin. Siinä sitten lyötäisiin lappu lattiaan. Seuraavaksi tultiin notkelmaan, josta noustiin pienelle töntäreelle. Sitä oli leikattu keskeltä; pudotettu pari metriä. Jo nuotituksessa tuumasimme, että siitä lentäisi aivan tautisesti. Alastulo oli kuitenkin loiva, joten laitoimme nuotiksi molemmille ”nyppy 100”, kun matka oli kuitenkin pitkä. Eihän siinä olisi voinut ottaa vauhtia pois, Laakso kertoilee.

Korkealle ja kauas

Kisassa Laaksojen draamat alkoivat jo Antiaisten EK:lla. Tie tuli aikoinaan maailmanlaajuisestikin kuuluisaksi Markku Alénin mökkitienä, jolla hän testasi aina ennen Jyväskylän Suurajoja.

- Edellämme lähteneestä Saab 99:stä oli irronnut konepelti ja se oli tiellä yhden nypyn jälkeen. Siinä ei ollut mitään tehtävissä, täysillä vain yli. Ehdimme siinä miettiä, että mitähän takanamme tuleva ”Make” mahtaa tilanteesta tuumata. Hän hyppäsi suoraan kauhealla lennolla notkon pohjalle rämähtäen konepellin päälle. Escort oikein nitkahti siinä. Kun me ajoimme veljesten välistä kisaa, kumpikaan ei antanut yhtään periksi. Olimmehan sopineet katsovamme kumpi meistä oikein menee, ”Jore” tarinoi.

Varsinainen seikkailu alkaa kuitenkin EK:lta 3.

- Tultiin kolmosvaihteella sen mitä Escort kulki. Kun suora alkoi, sitten nelosta. Kierrosluvun rajoitinta vasten ajettuna auto otti 150 km/h vauhtia. ”Lasse” luki sitten nuotista ”200, nyppy hyppää, 100”. Lähestyimme paikkaa ja laskin jarrumatkaksi pyöreästi noin 50 metriä, Laakso kertoo.

Jarrutuksen aloittamiseen asti kaikki sujui ongelmitta, mutta sitten ajo ei edennytkään enää nuottien mukaisesti.

- Painaessani jarrupoljinta ei tapahtunutkaan minkäänlaista hidastumista. Edellämme ajaneet olivat tehneet paikkaan pitkillä piikeillä syvät jarru-urat ja meidän renkaamme jäivät kantamaan urassa reunoistaan. Yksikään nasta ei ottanut tiehen kiinni. Kuului ainoastaan kauhea suhina. Nuotituksessa ei tullut mieleen, että muilla on jarrumerkki samassa kohtaa. Kun tiellä ei ollut leveyttä, jarrupaikkaa ei pystynyt valkkaamaan, Laakso eläytyy.

Tietenkin tilanne vielä paheni. Nyppy lähestyi, eikä vauhti hidastunut lainkaan.

- Penkalla, tietä korkeammalla, oli varmaan 20-30 henkeä. Me olimme jo heidän kohdallaan nousukiidossa. Ilmaan noustessamme painoin kytkimen pohjaan, kun autokoulussa oli näin neuvottu. Kaikki pyörät pyörivät silloin samalla nopeudella, eikä auton laskeutuessa mikään rengas jarruttaisi tai kone sammuisi turhaan. Ilmassa ollessamme tuntui siltä kuin joku olisi sammuttanut valot, kun oli pilvetön tähtitaivas. Se oli huima tunne; ihan kuin olisi ollut lentokoneessa, Laakso maalailee.

- Kaikki tuntui menevän hienosti. Kun tulimme hypyn lakikohdan yli noin 3-4 metrin korkeudessa, valot alkoivat näyttää tiehen. Tie läheni, läheni ja läheni. Lopulta kuusi valokeilaa osoitti suoraan tietä kohti. Olimme laskeutumassa aivan keula edellä. Ensimmäisenä tiehen osui Escortin etupuskuri. Kun nyppylä oli pikkaisen vino, auto lähti siitä vähän kallellaan ilman, joten laskeuduimme vasen etupyörä edellä, hän jatkaa.

Jättiloikasta laskeutuminen aiheutti tietenkin ongelmia. Kun Escort rysähti maahan, Laakso tunsi välittömästi ohjauksen jumiutuneen.

- Ensimmäisenä petti etuvakaaja. Sehän oli kuin paperia. Tästä johtuen etupyörä löi jumiin. Mä katsoin siinä vaiheessa tienvarren maisemaa. Siinä oli sellaista ranteenpaksuista koivikkoa. Kun etupyörät eivät kääntyneet ja menimme koko ajan kohti tienreunaa, löin liinat kiinni. Ehdin vielä sanoa kartturille ”pidä kiinni, nyt lähdetään”. Painoin itseäni ovea vasten ja ”Lasse” puristi nuottivihkoaan; eihän sitä saa heittää pois, vaikka jotain pientä tapahtuisikin, hän jatkaa.

Tunkki esiin

Escortin kulku jatkui ja lopulta auto osui tien ulkopuolelle ajauduttuaan puihin.

- Menimme metsään ihan vinoittain ja ekaan puuhun osuttuamme kaikki neljä Boschin lisävaloa lähtivät palavina irti puun toiselta puolelta, kunnes johdot katkesivat. Sen jälkeen pääsimme karuselliin, joka pyöri auton pystyakselin ympäri. Mutta auto ei kaatunut. Vain seitsemän puuta katkesi, Laakso kertoo.

Kun liike viimein loppui, ilma oli sakeana Escortin pyörittämästä lumesta. Auto pysähtyi ojaan nokka tulosuuntaan.

- Siinä nostoporukkaa ootellessa arvailtiin mikä valo oli nokassa vielä kunnossa, kun valokeila näytti pistekaukovalolta. No, sehän oli oikea ajovalo, lasi tosin häipyneenä.

- Nuotti oli oikea ja paikka olisi kestänyt sata varmasti ajaa siten, mutta ei se tarvinnut kuin yhden pettävän kohdan; jarrupaikan. Noilla renkailla olisi pitänyt jarruttaa paljon aikaisemmin, mutta se ei edes tullut pieneen mieleeni, kun tuo oli pätkän ensimmäinen kunnollinen täysvauhtinen jarrupaikka. Tuon jälkeen olen aina kääntänyt pyöriä pikkaisen jarrutuksessa. Silloin rengas hakee pitoa uran reunoista, eikä mene samaa latua muiden kanssa, Laakso vihjaa.

- Kun olimme perä ojassa ja moottori tuntui toimivan, eikä edes sammunut piruetin aikana, kokeilin heti ykköstä ja lähtisikö auto liikkeelle, mutta ei ollut mitään toivoakaan, hän kertoo.

Tehtäviensä tasalla oli kartanlukija Lindholmkin. Vaikka auto olikin tehnyt melkoisia kuvioita, kartturilla oli sormi edelleenkin oikean nuotin kohdalla.

Hetken ihmeteltyään Laakso ja Lindholm totesivat olevansa ”suurin piirtein” kunnossa.

- Mulla tuntui kylki olevan pikkaisen arkana. ”Lasse” ihmetteli, kun häntä pisteli kyljestä. No, hänen kolme kylkiluutaan olivat saaneet vähän kipeää. Taisivat olla murtuneet, Laakso muistelee.

Seuraavaksi puiden muotoilema kilpuri oli saatava hieman turvallisempaan paikkaan ja kartanlukijan tehtäväksi jäi lähteä varoittamaan heidän takanaan tullutta ”Make” Laaksoa. Matkaa nypyn laelle oli runsaat 100 metriä.

- Peruutimme autoa vielä 50 metriä eteenpäin, jotta pääsin korjaamaan vakaajaa. Mulla oli takaluukussa tunkki, jolla painoin etupyörää sen verran, että pääsimme ajamaan pätkältä pois. Konehan ei ollut rikkoutunut, kun olin mahdollisia tökkäämisiä ennakoidessani siirtänyt syyläriä kymmenisen senttiä eteenpäin. Keula tosin oli vähän vinossa ja kumpikin istuin oli vääntynyt, Laakso muotoilee.

Hetken kisan kulkua seurattuaan ja muutaman pitkähkön hypyn nähtyään ja erään Opel 400 Asconan melkein Escortin keulaan saatuaan ”hyppymestarit” olivat valmiit ajamaan EK:n maaliin, kun viimeinenkin kilpailija oli mennyt. He joutuivat kuitenkin pelastushommiin, kun Lancialla kisaan osallistunut Marjo Salonen oli jäänyt reitin varteen.

- Lancia oli hyytynyt seuraavalle suoralle. Kun meillä oli auto periaatteessa ”kunnossa” tuumasimme, että pannaan naru perään ja hinataan tyttöjen auto pätkältä, Laakso kertoo.

Maali-AT:lla olleen henkilöstön ilmeet olivat ihmetteleviä, kun ”yhdistelmäajoneuvo” saapui EK:lta.

- Escort, jossa nenä oli vinossa ja vain yksi lamppu paloi, hinasi uutta Lanciaa, Laakso naurahtaa.

Tapahtumien jälkihoito tapahtui seuraavana päivänä.

- Kun emme siellä pimeässä uskoneet miten kaikki oli tapahtunut, kävimme päivän valossa mittaamassa hyppymme. Tiessä olivat vielä ihan selvät jäljet missä etupuskuri oli ensimmäisen kerran osunut maahan. Hypyn pituudeksi mittasimme 54 metriä. Nykyautot hyppäävät saman verran, mutta meillä oli ihan normaalialusta, eikä Escort nyt muutenkaan mitenkään kaksinen vehje ollut, Laakso vertailee.