Enduron seitsemänkertainen maailmanmestari Kari Tiainen osallistui uransa aikana kuudesti maailman kenties vaativimpaan aavikkokisaan, Dakar-ralliin.

Aavikolle lähteminen oli ollut Kari Tiaisen mielessä jo 1990-luvun alussa.  

– Olin ajanut enduroa jo pitkään ja mennyt tavallaan samalla kaavalla jo pidemmän aikaa. Kun tein sopimuksen Husqvarnan kanssa, tiesin, että heillä oli Dakar-projekti.

Husqvarnan omisti silloin italialainen Cagiva. Kun Tiainen näki Cagivan Elefant-pyörän ensimmäisen kerran, innostus kasvoi entisestään.

– Pääsin vähän kokeilemaan pyörää ja vonguin, jos kauden jälkeen pääsisin johonkin testeihin ja mahdollisesti kisoihin. Ja niinhän se järjestyi vuoden 1991 syksyllä.

Tiainen pääsi Tunisiaan testaamaan. Testiporukassa oli mukana Edi Orioli, joka oli voittanut Dakarin kyseisellä pyörällä edellisenä vuonna.

–  Se pelkkä testireissu oli jo melkoinen kokemus. Oma nopeusennätykseni pehmeässä rantahiekassa on edelleen niissä testeissä ajettu 198 km/h. Se oli melkoista ravistusta.

– Cagivassa oli Ducatin 990-kuutioinen moottori, joten potkua oli. Ajoimme sellaista 30 kilometrin lenkkiä aavikolla kumpujen yli. Ihmettelin, kun mentiin kumpujen yli, miksi pyörä ravistaa niin pirusti sen jälkeen. Sen verran olin jo oppinut prätkistä, ettei kaasua kannattanut ainakaan himmata siinä vaiheessa.

– Kysyin kuitenkin asiaa Ediltä ja hän sanoi, että kummun päällä pitää ottaa kaasua ihan kunnolla pois, koska siinä on kovaa maata. Muuten takapyörä alkaa sutimaan, kun päästään takaisin hiekalle. Sen takia se ravisti. Niin paljon oli potkua, että vaikka vauhtia oli 150 km/h, mutta jos oli kovaa maata, takarengas alkoi sutia, Tiainen muistelee.

Arvokkaat oppirahat

Tiainen pääsi ensimmäiseen aavikkoralliinsa, reilun 3000 kilometrin pituiseen Faarao-ralliin loppuvuodesta 1991.

–  Siellä tutustuin Vatasen Ariin. Hän hoki minulle aina, että aja vaan ja unohda, että olet kisoissa. Myös hän oli tullut erikoiskoelajista ja Ari sanoi, että prätkillä sen taustan unohtaminen on vielä tärkeämpää. Piti keskittyä vain suunnistamiseen ja siihen, että pysyy tiekirjalla. Vauhti tulisi myöhemmin.

Tiekirjalla pysyminen olikin Tiaisen mukaan kaikista turvallisin vaihtoehto edetä.

– Tiekirjassa näkyy kaikki pahat kohdat; reiät, kivet ja muut. Jos lähtee oikomaan, eteen voi tulla ihan mitä vaan.

Aavikkokisoihin kokematon Tiainen lähti ensimmäiseen erämaaralliinsa uskaliaalla taktiikalla.

– Gilles Lalay lähti tehtaan Yamahalla edelleni ja ajattelin, etten ole kovin hyvä suunnistamaan, joten ajan hänet kiinni saman tien.

– Sainkin hänet kiinni ja olin jo näköetäisyydellä, mutta sitten tein ihan junnumokan. Oikaisin vähän ja aavikkotiellä on teräviä, tavallaan kynnysmäisiä kulmia. Näin sen kynnyksen ja ajattelin, että tuosta vaan ja reipas hyppy, mutta ei se ihan onnistunutkaan.

Tiaisen pyörässä olivat täydet polttoainetankit, joten painoero ns. normaalitilanteeseen oli huomattava.

– Tankkausväli oli silloin 350 kilometriä, joten ero pyörän käyttäytymisellä oli ihan älytön, jos siinä oli täydet tankit verrattuna puolillaan oleviin. En ollut täysillä tankeilla koskaan ehtinyt kunnolla ajamaan; pikkaisen kokeillut vaan.

– Ajoin siihen kynnykseen, mutta iskarit pohjasivat niin kovaa, että alumiininen takatankki, joka oli kiinni rungossa, repesi. Bensaa roiskui kuumien pakoputkien päälle. Olin vielä ilmassa, kun satulan alta alkoi jo tulla liekkejä.

–  Hyppäsin saman tien pois pyörän päältä ja turvalleni sinne hiekkaan. Vasemmasta ranteesta meni veneluu poikki. Käsintehdystä pyörästä ei jäänyt mitään jäljelle ja sain kuulla kauan aikaa vinoilua Cagivan pomoilta siitä, että sinne meni parisataa tuhatta.

Seuraavan vuoden Tiainen ajoi rikkinäisellä kädellä ja voitti päälajissaan 500-kuutioisten MM-kultaa. Sen jälkeen käsi oli pakko leikata uudelleen ja siitä seurasi puolen vuoden tauko. 

– Oli lähellä, ettei ajamiset loppuneet siihen. Siitä selvittiin, mutta Husqvarna ei halunnut, että lähden erämaakisoihin. Loukkaantuminen säikäytti myös minut ja siinä olikin viiden vuoden tauko aavikkoralleissa.

Paluu aavikolle

Vuoden 1995 lopulla Husqvarna rakensi enduropyörästään kevyemmän version, jolla Tiainen osallistui ensimmäiseen Dakar-ralliinsa seuraavan vuoden alussa.

– Se oli makea laite; isommat tankit ja hienosti tehty pyörä, ei siinä mitään, mutta se ei vaan kestänyt.

– Olin Marokon puolella, kun moottori meni poikki. Se ei haljennut, vaan meni poikki. ”Hussen” projekti ei edennyt sen pidemmälle ja saman vuoden lopulla minulla tulikin merkinvaihto KTM:lle.

Vuoden 1997 Dakar jäi Tiaiselta jälleen väliin. Taustalla väännettiin pitkään kättä Tiaisen siirtymisestä itävaltalaismerkille.

– Heinz Kinigadner, joka siihen aikaan oli KTM:n ”aavikkokuningas”, vastusti viimeiseen asti siirtymistäni, koska hän arvasi, että haluan lähteä aavikolle ajamaan.

Kun KTM-sopimus syksyllä 1996 julkistettiin, samalla kerrottiin myös Tiaisen aavikkokisasuunnitelmista. Kinigadnerin oma ura oli jo kääntymässä ehtoopuolelle, joten tilanne rauhoittui nopeasti.

– ”Kini” oli todella nopea jätkä. Muistan, kun hän ohitti yhden etapin aikana minut varmaan viidesti, mutta aina hän eksyi. Seuraavana päivänä tahti jatkui samana ja yhden etapin maalissa näin hänet käsi paketissa.

– Se oli hurjaa touhua, mutta aavikolla ei yksinkertaisesti pysy hengissä, jos vaan vetää liian lujaa, eikä pyöräkään pysy ehjänä, Tiainen toteaa.

Tiainen kisasi vuoden 1998 Dakarissa vakiopyörällä ja oli lähellä päästä maaliin.

– Pääsin suunnistamiseen sisälle, homma kehittyi ja pystyin pitämään erittäin hyvää perusvauhtia. Noissa kisoissa se oli toimiva yhdistelmä. 

– Muistaakseni oli kolmanneksi viimeinen päivä ja olin neljäntenä siinä vaiheessa. Vauhtia oli kuitenkin vähän liikaa ja pyörästä halkesi pytty. Öljyt tulivat pihalle ja tuli toinen pyörä poltettua aavikolle.

Tiainen laittoi pyörän jalalle ja yritti sammuttaa alkanutta paloa, mutta maasto oli niin kivistä, ettei siitä saanut revittyä tarpeeksi hiekkaa.

– Istuin vähän matkan päähän ja katselin palavaa pyörää. Siinä vaiheessa vitutti aika lailla. Yhtäkkiä pyörä lähtikin tulemaan minua kohti. Minähän säikähdin, että pyörä on noiduttu ja lähdin juoksemaan karkuun. 

Lopulta pyörä kaatui ja asialle saatiin järjellinen selitys; vaihde oli jäänyt silmään ja startti lähtenyt pyörimään.

Henki säilyi

Viimeisen kerran Tiainen osallistui Dakar-ralliin 2003.

– En ajatellut, että se olisi ollut viimeinen kertani. KTM:ltä tuli kuitenkin vastuuta muissa hommissa ja uusi endurotiimi, jota lähdin vetämään. Kiireiden takia en ehtinyt Dakariin 2004.

– Sitten tuli musta vuosi, kun ensin todella hyvä ystäväni Richard Sainct kuoli Faarao-rallissa ja heti perään Dakarissa meni Fabrizio Meoni. Ja molemmat samalla tavalla välitankkauksen jälkeen; mitätön paikka ja lipat.

– Tyttäreni sanoi, ettei isä enää lähde aavikkoralleihin. Jälkikäteen se on välillä harmittanut, koska olin kuskina silloin parhaimmillani niihin kisoihin.

– Ikäni puolesta ajoni oli rauhoittunut, enkä enää ajanut enduron MM-sarjaa, joten se ei olisi sotkenut valmistautumista. Periaatteessa minulla olisi ollut noin kymmenen vuotta ajoaikaa jäljellä. Ne jäivät ajamatta, mutta hengissä ollaan, Tiainen muistuttaa.

Uransa jälkeen Espanjaan asettunut Tiainen pyörittää Exdreames-firmansa kautta endurosafareita, eikä aavikko ole jättänyt miestä rauhaan.

– Olemme järjestäneet noin 30 endurosafaria Marokossa. On jännä juttu, miten se imaisee mukanaan.