Rallicrossin EM-kausi 1987 käynnistyi Itävallan, Ruotsin ja Suomen osakilpailuilla. Sen jälkeen vuorossa oli meikäläisittäin katsottuna kolmen kaukokisan putki, kun ensimmäisenä oli Espanja, sitten Ranska ja viimeisenä Irlanti. 

Jukka Pelttari lähti mekaanikkonsa Mauri Virtasen kanssa ajelemaan Espanjaan. 

”Meillä oli vanha Mersun pieni linja-auto, missä Porschea kuljetettiin. Ulospäin ei näyttänyt, että siellä olisi ollut autoa kyydissä. Monesti tullissa kysyttiin, missä se auto on.” 

Edellisen kerran, kun kaksikko oli ollut pitkällä reissulla, Mersusta oli katkennut kampiakseli ja autoon jouduttiin vaihtamaan toinen moottori. Ilman ongelmia ei selvitty nytkään.

”Kun pääsimme Saksan autobahnille, tuntui, että auto tärisee. Ihmeteltiin, muttei löydetty mitään vikaa.”

Toki, kun matkaa oli 3000 kilometriä, tärinä alkoi aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia.

”Ensimmäisenä hajosi starttimoottori, sitten putosi pakoputki, mutta sen me saimme vedettyä vielä rautalangalla kiinni. Lopulta öljypohja alkoi murentua; poistopropusta lähti halkeama ja auto alkoi valuttaa öljyä tielle. Viimeisenä meiltä hajosi laturi.”

”Pääsimme kuitenkin kaikkien viritelmien jälkeen perille. Kavereilla oli hitsivehkeitä, joten saimme pakoputken takaisin paikalleen ja öljypohjan paikattua. Kuljetusauto saatiin jollain tavalla ajettavaan kuntoon, mutta startista se ei enää lähtenyt liikkeelle; auto piti aina työntää käyntiin”, Pelttari muistelee värikästä menomatkaa.

Espanja oli silloin ensimmäistä kertaa ohjelmassa ja Pelttarilta kisa sujuikin hyvin. Hän selviytyi A-finaalin toiseen riviin. 

”Se olisi onnistunut muuten lähes täydellisesti, mutta viimeisellä kierroksella rengas puhkesi ja jäin porukan viimeiseksi.”

Laiton auto?

Ennen Ranskan kisaa oli kahden viikon tauko. Virtanen lähti viemään autoa Ranskaan ja Pelttari suuntasi Suomeen siskonsa häihin palatakseen sitten seuraavaan kisaan.

”Otin vaimon ja tyttären mukaan, ja tulimme koneella Pariisiin. Vuokrasimme kentältä auton ja lähdimme ajelemaan kohti rataa. Seisoimme valo-ohjatussa risteyksessä, kun yhtäkkiä kuorma-auto tuli sivulta kovalla vauhdilla ja osui suoraan isoon liikenneopastimeen.” 

”Se koko systeemi rämähti metrin päähän automme keulasta. Romua ja sirpaleita oli ympäriinsä. Aika lähellä oli, ettei matka katkennut siihen.”

Lopulta Pelttari perheineen selvisi kisapaikalle, mutta rata oli kaikkea muuta kuin kehuttava.

”Se oli jossain savipeltonotkelmassa, eikä täyttänyt minkäänlaisia EM-kilpailun kriteerejä. Vettä oli satanut hirveästi ja kaikki paikat olivat täynnä mutavelliä. Me kuljettajat kritisoimme sitä ja jollain lanoilla järjestäjä yritti saada mutaa syrjään; he saivat juuri ja juuri auton mentävän uran, joka hiukan kuivui, jotta päästiin ajamaan.”

Ennen kuin päästiin kisaamaan, Pelttari joutui katsastuksessa paikallisten silmätikuksi.

”Katsastaja oli sitä mieltä, että Porschemme on laiton; turvakaarien alla olevat tukilaput olivat liian pienet ja takaspoileri liian suuri. Alamäen Matti oli voittanut samalla autolla EM-kultaa pari vuotta aiemmin, eikä kukaan ollut koskaan sanonut mitään mistään turvakaarista. Spoilerikin oli hyväksytty toisessa autossa, muttei minun.”

”Katsastus oli päivää ennen varsinaista kilpailua ja katsastaja sanoi, että emme voi ajaa. Ehdotin, että jos laitamme ”viat” kuntoon, katsastusmies sanoi, että silloin onnistuu. Sovimme ylimääräisen katsastuksen seuraavaksi aamuksi kello kahdeksaksi.”

Pelttari mekaanikkoineen painoi koko yön hommia lainaksi saadulla sähköhitsillä hitsaten ”kaikenlaisia raudanpaloja” ympäri autoa.

Kaikki oli aamulla kahdeksalta valmista, mutta katsastajaa ei löytynyt mistään. Pelttari kävi luonnollisesti kuumana asiasta.

”Lopulta kaveri ilmestyi joskus yhdeksän jälkeen ja sanoi, että oli ihan varma, ettemme saa autoa kuntoon, eikä siksi viitsinyt tulla aiemmin. Viimein hän hyväksyi auton, mutta spoileria emme saaneet käyttää.”

Pelttari sanoo takasiiven puuttumisen vaikuttaneen huomattavasti ajettavuuteen.

”Ensimmäisessä alkuerässä olin toisena. Tulin pitkään, nopeaan kaarteeseen sellaista vauhtia, mitä olin normaalisti ajanut, mutta Porschehan lähti heti lentoon ja painuin pitkästi radan ulkopuolelle. Se erä jäi siihen.”

Hiljalleen Pelttari alkoi löytää auton rajat; kuinka lujaa sillä uskalsi ajaa.

”Rata oli todella tarkka ajettava ja melkein kaikki kolaroivat. Hirveää hässäkkää oli koko ajan.”

Jälleen kuudes

Pelttari onnistui kuitenkin alkuerissä hyvin ja selvitti tiensä A-finaalin kolmanteen ruutuun. Olle Arnesson oli paalupaikalla ja Will Gollop hänen vieressään. Toisessa rivissä olivat Pelttari ja Alamäki. Takarivistä lähtivät John Welch ja B-finaalin ”voittanut” Mikael Nordström.

”Niittymäen Seppo voitti B-finaalin, mutta hänet hylättiin, kun hän oli työntänyt jonkun kanssakilpailijan radalta. Niinpä Nordström nousi A-finaaliin.”

Lähtö sujui Pelttarilta hyvin, mutta pientä tönimistä oli heti ilmassa.

”Rata oli todella liukas. Joku vähän työnsi minua takaa ja vehkeet lähtivät lapasesta. Porsche pysähtyi helkkarinmoiseen mutalammikkoon; se oli niin syvällä, ettei autosta päässyt ovista ulos. Jouduin kiipeämään ikkunasta, kun ovia ei saanut auki.”

Kun auto finaalien jälkeen hinattiin lopulta pois, tarvittiin kaksi traktoria vetämään se irti mudasta. 

”Huomattiin, että vetonivel oli hajonnut, joten takapyörään oli joku aika lujaa osunut. Ja taas olin kuudes, vaikka lähtöpaikka oli hyvä.”

Kuudes sija oli Pelttarille neljäs kauden viidestä kisasta. Kansainvälisesti hän ansaitsi saatujen EM-pisteiden mukaan lempinimen ”Mr. 11 points”.

Vilpillä voittoon

Vuosi huipentui FIA:n Internations Cupiin. Se oli maiden välinen Euroopan mestaruuskilpailu, joka ajettiin sinä vuonna Croftissa, Keski-Englannissa. Ajankohta oli suomalaisittain haastava.

”Se oli marraskuussa ja kaikki muut kisat olivat jo silloin loppuneet. Suomessakin elettiin jo alkutalvea. Meillä oli ollut edellisessä kisassa käyntiongelmia, muttei ollut mitään paikkaa, missä olisimme voineet varmistaa, että auto on kunnossa.”

”Isäni soitti silloisen kotikyläni Vammalan nimismiehelle, että olisiko kylän ohittavaa tietä mahdollista käyttää. Nimismies sanoi, että ilman muuta ja laittoi pari partiota sulkemaan tienpätkän.”

”Minä ajoin muutaman kerran ja tietysti sen, mitä Porsche kulki. Renkaat eivät ymmärrettävästi oikein lämmenneet ja yhtäkkiä auto liitikin nelipyöräluistossa. Siinä vaiheessa totesin, että nyt on parempi lopettaa.”

”Poliisit sanoivat, että älä nyt vielä lopeta, tätä katselisi pitempäänkin. Ainakin silloin oli hyvä olla suhteita, että sai teitä suljettua”, Pelttari naurahtaa.

Suomi oli voittanut ”maaottelun” kahtena edellisenä vuonna, joten paineita putken jatkamiselle oli. Joukkueeseen kuuluivat Pelttarin lisäksi Niittymäki, Alamäki, Pekka Rantanen ja Timo Virtanen. Mauno Jokinen oli varamiehenä.

”Englantilaisilla oli todella hyvät autot; Metroja oli paljon ja muutamilla oli Ford RS200. Lisäksi rata oli heille tuttu, joten heillä oli selkeä etulyöntiasema.”

”Pärjäsimme kuitenkin hyvin, mutta viimeisessä lähdössä paikallinen Metro-kuski oikaisi yhden mutkan ja pääsi siitä keulille. Ykkössijasta tulleilla pisteillä he voittivat koko kisan.”

”Teimme tietysti protestin. Se oli ihan selvä asia, kun nurmikolla näkyivät renkaanjäljet. Tuomaristo ei kuitenkaan hylännyt häntä”, Pelttari ihmettelee.