Eeva Lindholmin (os. Heinonen)  autourheilu-ura alkoi jäärata-ajoista, kuten monella sen ajan nuorella. Ensimmäinen ”kilpa-auto” oli perheen Volkswagen 1500S, jota hänen isänsä oli virittänyt.

- Olen aina ollut isän tyttö, minulla on kaksi veljeä. Olen aina ollut valmis kokeilemaan uutta. Meillä oli tuttava, joka ajoi jääratakisoja Volvo PV:llä. Hän kysyi, miksei Eeva lähde ajamaan ja kokeilemaan.

Hän lähti.

- Muistan, kun isä kysyi, että lähdenkö seuraavana sunnuntaina Westendin edustalle kisoihin. Lähdin sinne, eikä minulla ollut minkäänlaista käsitystä, mitä odottaa. Kävin tutustumassa rataan.

Samassa lähdössä olivat Taru Ketonen ja Tutu Sohlberg. Toinen Porschella ja toinen Renault Gordinilla.

- Minulla ei ollut mitään paineita ja voitin sen kisan. Varmaan sen takia, kun ei ollut mitään järkeä päässä, eikä pelkoa ajamisessa, Lindholm naurahtaa.

Kun untuvikko voitti kokeneemmat kilpasiskot, yleisö oli totta kai kiinnostunut.

- Muistan kun katsojia tuli kyselemään, oliko Volkkari ihan tallipeli. Isä totesi, että tavallaan on, koska se oli aamulla ajettu tallista ulos.

Siitä Lindholmin ura alkoi pikkuhiljaa kehittyä.

- Isä hankki Volvo Amazon 122:n. Sillä ajoin jäärata- ja puistoajoja. Ei silloin ollut mitään naisten luokkia, vaan ajoin miesten kanssa kaikissa mahdollisissa sarjoissa. Opettelin ajamaan niitä neljä vuotta, vasta sitten siirryin ralliin.

Liian innokkaat katsojat

Lindholmin ensimmäinen ralliauto oli Opel Kadett Rallye, jolla hän osallistui ensimmäisen kerran Jyväskylän Suurajoihin vuonna 1969. Hänen kartanlukijanaan oli Ritva Rossi. 

Opel Kadett Rallye 1,9 oli ollut ensiesiintymisestään lähtien menestyksekäs auto kotimaisissa ralleissa. Vuoden 1969 Suurajoihin lähti 19 ”rallikadettia”. Suuren joukon kärkinimiä olivat Hannu Palin, Tapio Rainio, Esko Nuuttila, Risto Virtapuro ja Hannu Valtaharju. Naisten luokassa debytoi silloin tyttönimellään kisannut Heinonen.

- Ensimmäisissä Jyväskylän Suurajoissa ei ollut mitään pelkoa. Vieläkin idea hirvittää, mutta silloin ajattelin, että jarruhan on vauhdin surma. 

Kilpailu alkoi perjantaina. Ensimmäiset pätkät ajettiin Korpilahden maisemissa.  Jämsänkosken kautta siirryttiin Urriaan, joka ajettiin silloin vastakarvaan. Urriasta jatkettiin Keuruulle Jukojärven 14-kilometriselle erikoiskokeelle.

Ennen tuota EK:ta naisten luokassa Lindholm johti Marjatta Aaltosta seitsemällä sekunnilla, joten vauhtia kaksikolla oli. Kunnes ei enää ollut.

- Se oli todella hidas paikka. En tiedä, enkö uskonut nuottia vai kartturia, mutta auto kiepsahti ojaan katolleen. Tiesin, että Hans Laine tulisi minuutti meidän jälkeemme. Piti päästä äkkiä viemään kolmiota ja varoittamaan häntä.

Juuri kun Lindholm oli päässyt ryömimään autonsa ikkunasta ulos, katsojat alkoivat nostaa katolleen jäänyttä Opelia takaisin pyörilleen.

- Jäin oman autoni alle, mutta onneksi oli kypärä päässä. Muistan huutaneeni, että älkää, olen täällä alla. Tunsin kipua. Siinä oli armeijan lääkintäalokkaita tai vastaavia, ja joku katsoja tuli pyyhkimään verta naamastani. Heille tuli keskenään tappelua, ettei naamaani saisi pyyhkiä, koska silloin voisi tarttua vaikka mitä bakteereita. Muistan kimmastuneeni heille, että älkää tapelko, vaan hoitakaa minut Keuruulle terveyskeskukseen. 

Paikalle hälytettiin ambulanssi ja pätkä keskeytettiin pariksi kymmeneksi minuutiksi. Keskeytys osui Laineen kannalta juuri sopivasti, sillä hän pääsi ajamaan ensimmäisenä tauon jälkeen, jolloin tiellä ei ollut pölyä. Laine piiskasikin Porschensa 13 sekunnin pohja-aikaan.

Tuttuja naamoja

Rytäkässä Lindholmilta murtui onneksi vain solisluu, mutta hänet kiidätettiin jatkohoitoon Keuruulle.

- Lopulta pääsin terveyskeskukseen, jossa minut vastaanottanut lääkäri oli todellinen autourheilun vastustaja. Hän alkoi moralisoimaan minua, että pitikö siinä kohtaa ajaa niin lujaa. Totesin hänelle, että tulin tänne hakemaan lääketieteellistä apua, enkä kuuntelemaan mitään palopuhetta.

Pienellä paikkakunnalla terveyskeskuksessa ei ollut siihen maailmanaikaan mitään mahdollisuutta päästä röntgeniin. Niinpä nihkeästi Lindholmin vammoihin suhtautunut lääkäri ohjeisti potilaansa jatkotutkimuksiin Jyväskylään.

- Hän sanoi, että käteen täytyy laittaa kolmioliina. Muistan lääkärin kysyneen hoitajalta, löytyykö varastosta vielä kertakäyttöisiä kolmioliinoja. Hoitaja vastasi, että löytyy ainoastaan alkuperäisiä, johon lääkäri totesi hyvin happamasti, että kai meidän täytyy se antaa, vaikkemme saa sitä enää ikinä takaisin. Ajattelin siinä vaiheessa, että aivan varmasti saat, palautan sen oikein prässättynä, Lindholm hymähtää. 

Jyväskylän keskussairaalassa Lindholmia tervehdettiin iloisesti, kun vastassa oli tuttuja naamoja.

- Siellä oli kilpakumppaneita, kaikille oli sattunut jotakin. Se oli sinällään hauska tilanne, vaikka paikka olikin erikoinen.

Vaikka kisa päättyi sairaalareissuun, Lindholm halusi jäädä seuraamaan kisan loppuun.

- Yleensä keskeyttäneet kuljettajat häipyvät kisapaikalta. Sanoin, että minä ainakin lähden palkintojenjakoon nauttimaan toisten onnistumisista. Kyllä kai joku pilkkoo minulle vähän ruokaa, jos en itse pysty sitä tekemään. Kaikki olivat ihmeissään, mutta olin tottunut hoitamaan asiat aina loppuun asti.

Lopettaminen huipulta

Opel vaihtui ensimmäisen naisten sarjan mestaruuden jälkeen vuodelle 1972 Volvo 142:een, jolla Lindholm ajoi kolme seuraavaa vuotta. Mestaruuksia tuli kartanlukija Seija Saariston kanssa yhtä monta.

- Volvo oli aivan ihana auto! Tuollainen kardaanivetoinen, joka vähän elää, ja jolla voi leikkiä. Se oli toisaalta hirveän raskas auto, kun silloin ei ollut mitään ohjaustehostimia. Muistan vuoden 1973 RAC-rallin, kun oli kauheat verta vuotavat rakkulat käsissä. Pohdin Seijalle, onko tässä mitään järkeä.

Vaikka mestaruuksia tuli, otti hyvän ja ennen kaikkea kestävän vauhdin löytyminen aikansa.

- Monta kaatoa piti tulla ennen kuin löysin rajani. Pojat kutsuivat minua Räynä-Otoksi. Ulosajoni eivät olleet mitään noloja, niin sanottuja naisten suistumisia, vaan kaadoin auton kuin miehet. 

Osalle kilpakumppaneista naiskuljettajalle häviäminen oli kova pala.

- Meillä oli Seijan kanssa aina tavoitteena pistää miehiä päihin. Mitä enemmän heitä jäi taakse, sen parempi. Kerran yksi kilpakumppani lopetti rallin kesken, kun hän oli hävinnyt meille pätkällä.

Lindholm lopetti uransa ralliautoilijana suhteellisen nuorena. Viimeisenä kilpailuvuonna 1975 tuli vielä Ford Escortilla vajaalla kisaohjelmalla naisten luokan SM-pronssia sekä jääradalta Cup-mestaruus. Tavallaan ura loppui sinne, mistä oli alkanutkin.

- Seija lopetti, enkä halunnut enää etsiä uutta kartturia, sillä olimme ajaneet niin pitkään yhdessä. Lopettamispäätös oli aika helppo, kun teimme sen yhdessä. Ei silloin ollut mielessä, että nainen voisi ajaa ammattilaisena rallia. En ole jäänyt katumaan, että jotain olisi jäänyt tekemättä. Se oli yksi jakso elämässä, Lindholm päättää.