Jokainen formula 1- pilotti tietää, että oma tallikaveri on hänen pahin vihollisensa, mutta yhtä aikaa äärimmäisen tärkeä liittolainen ja aseveli.

Auton kehitystyössä ja työnantajan menestyksessä kummankin merkitys on arvokas, mutta radalla vain toinen voi olla kuningas. Ja kun kaksi yhtä teräväsärmäistä, nopeaa ja voitontahdossaan jopa maanista kuljettajaa puetaan samoihin väreihin, syntyy usein hallitsemattomia ongelmia.

Tällaisissa tilanteissa ystävyys ja yhteisymmärrys menettävät vihanpidon tieltä merkityksensä, kuten F1-historia on niin monasti todistanut. Listasimme viisi kuumaa sisällissotaa 1980-luvulta. 

Ayrton Senna – Alain Prost McLaren 1988–89

Eräät puhuivat jopa kolmannesta maailmansodasta. Tulisieluisen brasilialaisen Ayrton Sennan ja kylmähermoisen ranskalaisen taktikon Alain Prostin välienselvittelyistä saisi helposti yhtä kiehtovan kirjan kuin Muhammad Alin huikeimmista MM-otteluista nyrkkeilyn raskaassa sarjassa.

Häikäisevän nopea Senna siirtyi Lotukselta McLarenille vuonna 1988 eikä suostunut ajattelemaan mitään muuta kuin maailmanmestaruutta. Keskikesällä sota näytti kääntyvän väistämättä Sennan eduksi, kun hän voitti seitsemästä peräkkäisestä GP:stä kuusi, mutta Prost ei antautunut. Portugalin Estorilin neljänneksi viimeisessä osakilpailussa alkanut vastaisku sekoitti Sennan harkintakyvyn. Toiselle kierrokselle lähdettäessä Senna nousi kärkipaikkaa pitäneen Prostin rinnalle ja alkoi yli 300 kilometrin tuntivauhdissa ahdistaa tätä uhkaavasti kohti pääsuoran betonimuuria. Hiemankin huonommalla onnella molemmat olisivat saattaneet menettää henkensä.

Prost ei kuitenkaan nostanut jalkaa kaasulta, säilytti asemansa ja voitti. Kilpailun jälkeen hän purki Sennalle syvimmät tunteensa:

– Vasta tänään minulle selvisi, että olet valmis vaikka kuolemaan maailmanmestaruuden vuoksi. Minä en ole. Koska haluat sitä niin kiihkeästi, saat sen.

Välirauha kesti seuraavaan kevääseen.

Ennen San Marinon GP:tä eturivin miehittäneet McLaren-kuljettajat olivat tehneet herrasmiessopimuksen, ettei kumpikaan yritä ohitusta ensimmäisessä mutkassa. Lähtökiihdytyksessä Senna vähät välitti sopimuksesta ja hyökkäsi heti aggressiivisesti Prostin kimppuun, eikä kriisipalavereista ollut sen jälkeen enää hyötyä. Yksi talli hajosi kahdeksi joukkueeksi.

Mutta päätöserä oli yhä ottelematta. Toiseksi viimeisessä GP:ssä Japanin Suzukassa 16 pisteen päähän Prostista pudonnut Senna pyrki röyhkeästi shikaanissa tallikaverinsa edelle, mutta Ferrarille siirtymisestä päätöksensä tehnyt ranskalainen sulki oven ja McLarenit törmäsivät toisiinsa. Senna pääsi jatkamaan ja ajoi voittoon, mutta hylättiin. Pitkä sota oli vihdoin ohi.

– On tärkeää voittaa maailmanmestaruus, mutta vielä tärkeämpää on käyttäytyä kuin mestari, Prost näpäytti jäähyväisiksi arvaamattomalle haastajalleen.

Nelson Piquet – Nigel Mansell Williams 1986–87

Kauden 1985 jälkeen Keke Rosberg päätti viimein hyvästellä Williamsin ja tarttua uuteen haasteeseen McLarenilla. Tällä kertaa – päinvastoin kuin 1981, jolloin Alan Jones jätti tallinsa pulaan – Frank Williamsilla oli takataskussaan vahva varasuunnitelma. Hän kiinnitti Rosbergin paikalle kaksinkertaisen maailmanmestarin Nelson Piquet’n, joka uskoi istuvansa valmiiksi katettuun juhlapöytään. Tallikaveriaan Nigel Mansellia Piquet ei rankannut kovinkaan korkealle. Britti oli tarvinnut 72 GP-starttia ennen ensimmäistä täysosumaansa (Euroopan GP Brands Hatchissa lokakuussa 1985), ja yhä useammat epäilivät häntä ikuiseksi lupaukseksi. Piquet uskoi Williamsin keskittävän kaikki voimavaransa häneen ja Mansellin poimivan taskuunsa sen, mitä lattialle sattuu putoamaan.

Hän ei olisi voinut olla pahemmin väärässä. Edellisen syksyn kaksi voittoa olivat lujittaneet Mansellin itseluottamuksen rautaiseksi, eikä tämä suostunut enää sivuosan esittäjäksi.

– Joka aamu kun nousen sängystä, sanon itselleni: sinun on lyötävä tallikumppanisi, Mansell paljasti kerran filosofiansa, eikä siitä tinkinyt.

Tunnelma Williamsin varikolla oli joka kisaviikonloppu yhtä ahdistavan jännittynyt kuin villin lännen kaksintaistelun alla. Kultapojan asemaan tottunut Piquet ei sietänyt nuoremman haastajansa uhittelua ja syyllistyi kritiikissään usein jopa henkilökohtaisuuksiin. Väsymättömänä naistenmiehenä tunnettu brasilialainen haukkui esimerkiksi Mansellin vaimon poikkeuksellisen epäviehättäväksi.

Radalla nokittelu jatkui riskejä kaihtamatta. Ystävyys ja yhteistyö olivat heille täysin vieraita sanoja, eikä kumpikaan ollut valmis antamaan tuumaakaan periksi. Armottoman keskinäisen painin seurauksena MM-sarjaa 1986 suvereenisti hallinnut talli onnistui hukkaamaan kuljettajien maailmanmestaruuden McLarenin Alain Prostille. Mansell hävisi ranskalaiselle kahdella ja Piquet kolmella pisteellä.

Seuraavana vuonna Piquet otti maukkaan revanssin ja saavutti uransa viimeiseksi jääneen lakipisteen, mutta ymmärsi samalla, ettei Williamsilla jatkaminen aja enää kenenkään etua. Frank Williams ja Nigel Mansell huokaisivat helpotuksesta.

Alan Jones – Carlos Reutemann Williams 1980–81

Loppuvuodesta 1981 Carlos Reutemann taisteli tosissaan maailmanmestaruudesta ja yritti henkistä hyvinvointiaan helpottaakseen hieroa sopua tallikaverinsa Alan Jonesin kanssa.

– Eiköhän haudata sotakirveemme, argentiinalainen ehdotti.

– Sopii – sinun hemmetin selkääsi, Jones vastasi lakonisesti.

Reutemannin ja Jonesin hauras yhteishenki oli pirstoutunut pieniksi siruiksi edellisenä keväänä Brasilian GP:ssä Rio de Janeirossa. Saapuessaan Williamsille vuonna 1980 Reutemann oli tehnyt Frank Williamsin kanssa kaikki porsaanreiät tukkivan sopimuksen, jonka mukaan hänen tärkein tehtävänsä oli auttaa australialaista ja päästää tämä tilanteen salliessa aina ohitseen.

– Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Vuonna 1979 olin Lotuksella syvällä sonnassa, mutta Williams tarjosi minulle ulospääsyn. Nääntyvä mies syö vaikka jäniksen ruokaa, ja aloin olla 37-vuotiaana F1-kuljettajaksi melko vanha, Reutemann on muistellut kohtalokasta allekirjoitustaan.

Riossa hän ei kuitenkaan ollut enää valmis taipumaan. Reutemann johti, mutta toisena ajanut hallitseva maailmanmestari Jones uskoi hänen jossain välissä nostavan riittävästi kaasupoljintaan. Sitä ei ikinä tapahtunut.

– Neljä kierrosta ennen ruutulippua Jones tajusi, ettei Reutemann annakaan hänen voittaa, ja teki kaikkensa saavuttaakseen hänet, mutta välimatka ei kaventunut, Frank Williams paljasti myöhemmin.

Reutemann ylitti maalilinjan 4,5 sekuntia ennen Jonesia, ja sisällissodan ensimmäinen laukaus oli ammuttu. Williams pidätti Reutemannilta voittobonuksen, mutta Jonesin mitta oli täynnä. Seuraavana syksynä hän iski ajohansikkaansa naulaan – ja avasi eräälle Keke Rosbergille odottamattomasti tien terävimmälle huipulle.

Yhdellä pisteellä vuoden 1981 mestaruuden Nelson Piquet’lle hävinnyt Reutemannkin sai masentuneena tarpeekseen vuotta myöhemmin ja vetäytyi F1-radoilta kauden 1982 toisen osakilpailun jälkeen.

Rene Arnoux – Alain Prost Renault 1981–82

Renault debytoi F1-sarjassa Britannian GP:ssä Silverstonessa 1977 ja kilpaili vielä seuraavankin kauden yhden kuljettajan – Jean-Pierre Jabouillen – voimin. Vuonna 1979 se otti vihdoin askeleen eteenpäin. Jabouillen aisapariksi Surteesilta kiinnitetty René Arnoux täräytti turboahdetulla Renaultillaan paalupaikalle kahdesti, eturiviin yhteensä neljä kertaa ja ajoi palkintopallille kolmasti (kahdesti toinen ja kerran kolmas). Yhteispisteissä hän sijoittui kahdeksanneksi, ja toiveet ranskalaisesta vallankumouksesta kirkastuivat silmissä.

Kaudella 1980 Renault ylti merkkikohtaisessa MM-sarjassa neljänneksi, mutta panosten kasvaessa Jabouille nähtiin jo liian vanhana ja keskinkertaisena kuljettajana. Arnoux ja Jabouille poimivat 1979–80 yhteensä 11 paalupaikkaa ja 4 täysosumaa, mutta Renaultin johto vaati enemmän ja värväsi ranskalaisen F1-urheilun suureksi tulevaisuuden lupaukseksi rankatun, pitkänokkaisen kukonpojan Alain Prostin Arnoux’n rinnalle.

Sen jälkeen Arnoux’n elämässä ei mikään ollut kuten ennen. Siinä missä hänen ja Jabouillen yhteistyö oli toiminut saumattomasti ja hyvässä hengessä, tunsi Arnoux tallin suosivan Prostia ja koki itsensä petetyksi. Heinäkuussa 1982 Ranskan GP:ssä ruutitynnyri räjähti; Renaultit pakenivat muita ylivoimaisessa kaksoisjohdossa, mutta Arnoux ei taipunutkaan tallimääräykseen, vaan päätti ylittää maalilinjan ensimmäisenä.

Samalla hänen tulevaisuutensa Renaultilla oli sinetöity. Heti seuraavalla viikolla talli ilmoitti Arnoux’lle, että tämän on syytä alkaa etsiä uutta työpaikkaa.

Prostille tuo sunnuntai oli täydellinen nöyryytys. Illalla radalta poistuessaan hän pysähtyi paikalliselle bensa-asemalle, jonka päivystävä työntekijä kuvitteli saaneensa asiakkaakseen Arnoux’n ja oli innoissaan:

– Onneksi olkoon! Hienoa, että löit Prostin, sen pienen paskiaisen!

Prost ajoi hiljaisena paikalta pois korjaamatta väärinkäsitystä.

Gilles Villeneuve – Didier Pironi Ferrari 1981–82

Enzo Ferrari hankki Gilles Villeneuven argentiinalaisen Carlos Reutemannin rinnalle kauden 1977 kahteen viimeiseen osakilpailuun hioakseen särmikkäästä, vasta rajojaan etsivästä kanadalaisesta hurjapäästä jonain päivänä maailmanmestarin.

Ensimmäiset kaksi kauttaan kunnianhimoinen, mutta sanansa mittainen Villeneuve ajoi Reutemannin ja eteläafrikkalaisen Jody Scheckterin varjossa asettumatta poikkiteloin kummankaan haaveiden tielle, kunnes tunsi aikansa koittaneen. Hänen epäonnekseen Ferrari oli 1980 syvässä aallonpohjassa ja vielä seuraavallakin kaudella vasta viidenneksi paras talli. Suunta oli kuitenkin oikea ja 1982 piti olla Villeneuven vuoro.

Vaisun alun jälkeen Ferrari löysi vauhtinsa Imolan tynkäkilpailussa, jota useat tallit (muun muassa McLaren ja Williams) boikotoivat Kansainvälisen autourheiluliiton FISA:n ja autonvalmistajien liiton FOCA:n rumaksi käyneen valtataistelun seurauksena. Tifosien intoa tällainen pieni epäkohta ei laimentanut, mutta kaksoisvoitosta jäi silti ristiriitainen maku. Ranskalainen Didier Pironi kieltäytyi noudattamasta tallimääräystä, ohitti Villeneuven viimeisellä kierroksella ja ylitti maalilinjan 0,366 sekuntia ennen tallikaveriaan.

Villeneuvelle Pironin kapina oli kuin avoin sodanjulistus.

– Meille molemmille ei ole enää tilaa tässä tallissa. Aikanaan annoin kaiken tukeni Scheckterille hänen MM-kamppailussaan ja olisin odottanut Pironilta samanlaista nöyryyttä, Villeneuve vaahtosi. Hän vannoi, ettei puhu ranskalaiselle enää ikinä – ja piti sanansa.

Vajaa kaksi viikkoa myöhemmin Gilles Villeneuve kuoli Belgian GP:n aika-ajossa yrittäessään kamikazemaisella raivolla alittaa Pironin ajan.