Kolmen merkittävimmän kilpa–auton valinta ei tuottanut Robert Lappalaiselle ongelmia. Valinnat kohdistuivat odotetusti amerikkalaisautoihin, joilla Lappalainen kilpaili kotimaassa ja ulkomailla menestyksellisesti toistakymmentä vuotta.

Lappalaisen ykkösvalinta on Fordin Trans Am –sarjaan rakentama tehdas–Mustang (1990), kakkonen IMSA–sarjan Chevrolet Camaro (1985) ja kolmonen Camaro Cup –mestaruusauto kaudelta 1984.

Lappalainen kertoo, että jostakin syystä V8–moottorilla varustettu kilpa–auto on ollut hänen intohimonsa ja unelmansa nuoresta asti, ja V8–moottoristen autojen kautta hänen kaikki unelmansa ja tavoitteensa autourheilussa myös loppujen lopuksi toteutuivat. 

– Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Kemissä, jossa kaikki muut tykkäsivät rallista ja minä ainoana rata–ajosta ja amerikanracingistä. Ostin 1960–luvulla Revellin valmistaman pienoismallin uudesta Ford Mustangista. Liimasin siihen tarroja ja unelmoin, että jonain päivänä ajaisin vastaavalla autolla kilpaa. 

– Unelmani toteutui vuonna 1989, ja tällä hetkellä Revellin valikoimassa on minun Mustang–kilpurini pienoismalli Trans Am –sarjasta kaudelta 1990. Ympyrä siis sulkeutui, Lappalainen aloittaa.

Kuva

Fordin tehdaskuljettajaksi

Kaudella 1988 Suomessa rata–autoilussa neljä mestaruutta voittanut Lappalainen pyrki Pohjois–Amerikan Trans Am –ratasarjaan tehdaskuljettajaksi, ja pääsikin, mutta siihen tarvittiin useampikin onnistunut testikilpailu. Lappalainen palkattiin kauden 1988 hyvien ajosuorituksiensa päätteeksi Fordin tehdaskuljettajaksi. Ammattilaispaikka aukesi ensimmäisenä eurooppalaiskuljettajana koskaan Roush Racingin uuden Trans Am –sarjan Mustangin rattiin. 

– Fordilla oli 17 nimeä listallaan, joista kahden testikilpailun jälkeen ohitin kaikki muut. Niissä kilpailuissa meidän paineensietokykymme, edellytyksemme ja taitomme punnittiin. Tallin ykköskuljettajaksi oli jo valittu Dorsey Schroeder, joka voittikin kaudella 1989 sarjan mestaruuden. Itse sijoituin viidenneksi ja varmistimme Fordille ensimmäisen merkkimestaruuden sitten vuoden 1970, Lappalainen kertoo.

Kauden 1989 ensimmäisessä kisassa Long Beachin katuradalla Kaliforniassa Lappalainen kiitti Fordia, ajamalla heti palkintokorokkeelle.

– Eka kausi oli unelmieni täyttymys. Tasaisuuteni ansiosta olin Fordin merkkimestaruuden takuumies.

Myös Lappalaisen tehdas–Mustang oli amerikkalainen unelma: putkirunkoinen kilpuri, johon siviilimallista siirrettiin vain katon silhuetti, A–pilareiden sekä tuulilasin kulma, korin ylitys sekä akseliväli, jonka maksimimitta oli 2 794 milliä. Auton kori oli kevlaria ja hiilikuitua.

”Sarjasssa kilpaili myös muuan Hollywood-tähti Paul Newman”

Fordin nokalla pauhasi viiden litran V8, jonka huipputeho on vajaat 700 hv. Polttoaineen syötöstä ja jakelusta moottoriin vastaa Holley. Käytettävä polttoaine oli noin 118 oktaanista. Moottorin jatkeena viisivaihteinen suorahampainen vaihteisto.

Voitto F1–kisassa

Lappalaisen kausi 1990 käynnistyi Arizonan Phoenixin katuradalla upealla voitolla. Samassa kilpailussa kilpailtiin myös formula ykkösten MM–pisteistä, jossa Trans Am –luokka oli kilpailuviikonlopun kakkosluokka.

– Puhuin ennen kauden alkua Suomessa melko voimakkaasti, että lähden Phoenixiin voittamaan. Se kommentti sai ihmiset naureskelemaan. Totesin yhdelle valtakunnan mediaa edustaneelle lehtimiehelle, että ”jos voitan, niin kirjoitatko siitä”. Voitin, mutta palstatilaa en saanut, vaikka ykkösten takia paikalla oli suomalaismediaa.

– Phoenixin voitto oli urani hienoin. Ennen minua korkeimmalle korokkeelle nousi ykköset voittanut Ayrton Senna ja hänen jälkeensä meikäläinen. Pisteen iin päälle ajoin kilpailun neljänneksi viimeisellä kierroksella luokkamme rataennätyksen.

Roush Racing oli Trans Am –sarjan ykköstiimi Yhdysvalloissa. Kaikki toimi ammattimaisesti. Tehdastiimin Mustang oli huippuauto ajaa. Autoon vaihdettiin aina ratakohtaiset moottorit.

– Pienemmällä moottorilla ajoimme katuratakisat ja lyhyemmät radat, jotta saimme autoamme kevyemmäksi. Suuremmalla moottorilla kilpailimme nopeilla ja pitkillä moottoriradoilla. Mustangin isolla moottorilla saavutimme 290 km/h huippunopeuden.

– Mustang oli erittäin hyvä auto ajaa. Tasapainoinen ja vakaa. Pienemmällä moottorilla varustettuna se painoi 1 050 kg, jota noin 700 hv V8–moottori kuljetti kovaa. Se oli hurjaa hommaa etenkin epätasaisilla katuradoilla. Järki piti olla mukana, kun ajoimme betoniseinien välissä, Lappalainen muistuttaa.

Lappalainen ajoi viimeisen kerran Trans Am–sarjaa 1990, jolloin hän sijoittui sarjassa neljänneksi. Samaan aikaan Lappalaisen kanssa sarjassa kilpaili myös muuan Hollywood–tähti Paul Newman.

– Paul kilpaili Oldsmobilella. Hän oli huippuhyvä, erittäin arvostettu ja myös vaikeasti ohitettava kuljettaja. Ajaminen Paulia vastaan oli aina herrasmiesmäistä, ei koskaan mitään rynnimistä, Lappalainen summaa.

Kuva

Super Saloon jenkeistä

Juuri ennen 1980–luvun puoliväliä Lappalainen kehitti kotimaiseen rata–autoiluun uuden pääluokan Super Saloonin. Kolmen Camaro Cup–mestaruuden jälkeen hän päätti itse lähteä kilpailemaan luokkaan mukaan. Ensiksi tuli löytää luokkaan kilpailukyinen auto.

– Kiersin vaimoni kanssa Yhdysvaltojen itä– ja länsirannikoilla kuukauden päivät, ennen kun löysimme IMSA–sarjaan rakennetun ja näkemistämme autoista ylivoimaisesti laadukkaimman Chevrolet Camaron. Teimme kaupat, auto lähetettiin kontissa Suomeen ja matkassa oli mukana myös valtava määrä varaosia.

– Siihen aikaan minulla oli tallitilat Ruoholahdenkadulla Helsingissä. Oli se hienoa nähdä se kokonaisuus, kun saimme auton ja kaikki varaosat talliimme järjestykseen.

Super Saloon–luokan taso oli kova. Sarjassa oli mukana huippuautoja ja –kuljettajia, kuten Nils–Gustav Wiik (BMW), Helge Snabb (Opel), Olli Virtanen (BMW) ja Jouko Kallio (Camaro) sekä erittäin nopeilla autoillaan Suomessa vierailleet ruotsalaiskuljettajat. Super Saloon–luokka oli kauden 1985 ainoa SM–arvoinen rataluokka.

Lappalaisen Camaron nokalla murisi 5,0–litran V8–moottori, jonka huipputeho oli hieman alle 600 hv. Lappalainen vieraili Camarollaan myös Skandinavia Special Saloon –sarjan osakilpailuissa Tanskaa myöten ja myös Ruotsissa, jossa hän Anderstorpin radalla ajoi Camaronsa paalupaikalle, mutta joutui keskeyttämään kisan moottoririkkoon.

Mestariksi 1986

Kaudella 1985 Lappalainen ajoi Super Saloon –luokassa SM–hopeaa ja voitti mestaruuden vuonna 1986. Vaikka Camaro oli rakennettu Yhdysvalloissa pitkiä ja nopeita ratoja varten, se sopi myös Suomen hitaammille radoille.

– Camaro oli hyvä auto ajaa, vaikka se ei ollut Ahveniston tyylisillä hitailla radoilla parhaimmillaan. Apparalla Camaro oli kömpelö: tehot moottorissa kyllä riittivät. Tiuhensimme perävälitystä aika paljonkin. Camaron viisivaihteinen vaihteisto oli hieno ja siihen emme koskeneet. Kilpailu oli kovaa. Etenkin ruotsalaisilla oli hienoja ja nopeita autoja, ja töitä menestyksen eteen sai tehdä tosissaan.

”Keke totesi, että ”juma..ta, nyt liikkuu. Mikä lentokone toi oikein on?”

Lappalaisen tähtäin oli koko ajan Yhdysvaltojen ammattilaisradat. Hän oli päättänyt, että Super Saloon–luokan mestaruuden jälkeen hän hyvästelee mestarina kotimaan radat, ja niin hän myös teki. Mestaruutensa jälkeen Lappalainen möi Camaronsa Suomeen.

– AKK:n ex–puheenjohtaja Juhani Pakari oli voittanut Lada–sarjan mestaruuden, ja kauppasin Camaroa hänelle. Hän totesi etsivänsä SS–sarjaan Light–luokan autoa, koska ison luokan auto on ”vaikea ajaa”. Totesin, että ”Lada on varmasti Camaroa vaikeampi”, ja hän uskoi ja hänen äitinsä teki päätöksen, että he ostivat autoni.

Kuva

Camarot Suomeen 1979

Lappalaisen kilpa–autoura amerikkalaisten autojen parissa käynnistyi piirroksesta. 1970–luvun loppupuolella hän piirsi 17 neliön yksiössään Helsingin Töölössä lasipöydällä, jalkalamppu pöydän alla, paperille läpi mustavalkoisesta Chevrolet Camaron valokuvasta piirroksen, ja väritti sen keltaiseksi. Hän osti Wulfilta irtokirjaimia, joilla hän kuvitti piirrokseen sponsoriehdokkaita.

– Esitin piirrokseni avulla ideani Osuuspankille. He lähtivät mukaani ja kuittasin siitä 35 000 markkaa. Seuraavaksi sovin ajan Seura–lehden päätoimittajalle, he lähtivät mukaan ja kuittasin siitä 20 000 markkaa. Hetken päästä minulla oli 75 000 markkaa rahaa, mutta kilpa–autosta ei ollut mitään tietoa. 

– Matkustin Ruotsiin, jossa Camaroilla oli ajettu jo vuosia kilpaa. Ostin sponsorirahoillani yhden Cup–auton sieltä, toin sen ja samalla myös koko Skandinavia Camaro Cup–ratasarjan Suomeen, jossa kaudella 1980 tietysti kilpailin keltaiseksi maalatulla Camarollani, Lappalainen hymyilee.

Lappalainen sai puhuttua vuoden 1980 Ahveniston Vauhtipäiville Camaron rattiin myös Keke Rosbergin, Timo Mäkisen sekä sarjan avauskilpailuun 1979 Leo Kinnusen.

– Keken ja Timon Camarot vuokrasin Ruotsissa. Camaroja oli radan täydeltä, kun sain myös kymmenet ruotsalaiskuljettajat houkuteltua mukaan. Keke suuttui mulle heti ekassa kisassa, kun hänen autonsa vuokraaja lupasi, että auto on hyvässä kunnossa ja se ei vaatimuksistani huolimatta sitä ollut. Keke haukkui auton, todeten, että ”tässä pelissä ei laula moottori eikä mikään muukaan”.

– Mulla oli oma varamoottorini kuljetusautossamme, ja vaihdoimme sen Keken autoon. Seuraavana päivänä Keke totesi, että ”juma..ta, nyt liikkuu. Mikä lentokone toi oikein on?” Keke pärjäsi hyvin ja kun kisat oli ajettu niin auton vuokraaja totesi, että ”toimitamme moottorisi takaisin, kun seuraavan kerran tulemme Suomeen”.  

– Totesin siihen, että ”moottorini nousee auton nokalta tässä ja nyt”, ja niin he myös tekivät, koska se moottori ei olisi tullut samoilla osilla takaisin. He myöhästyivät sen takia Turun lautalta, Lappalainen hymyilee.

Glykolia tankkiin

Vuosina 1982–1984 Camaro Cup eli Suomessa suosionsa huipulla ja Lappalainen ajoi kyseisinä vuosina sarjasta mestaruudet.

– Kauden 1984 Camaro Cup –autoni oli ihan huippu, ihan mielettömän hieno. Tiimimme ja mekaanikkoni tekivät hienoa työtä ja onnistuimme kaikessa. Siinä autossa oli kaikki käytännön kilpailutoiminnasta saadut kokemuksemme. Hieno auto ja hienot ihmiset sen ympärillä. 

Vuonna 1984 Ahveniston Vauhtipäivät oli jälleen Suomen suurin ratatapahtuma ja mukana oli taas runsas Camaro Cup –osanotto Ruotsista. Naapurimaamme kuljettajille Lappalaisen menestys kävi jo hermoille. Kilpailuviikonlopun lauantaiaamuna Lappalaisen mekaanikko huomasi polttoainetankin kaatosuppilossa yhden pisaran nestettä. Hän pyyhkäisi pisaraa sormellaan ja maistoi: se oli glykolia eli pakkasnestettä.

– Joku oli yöllä kaatanut pakkasnestettä automme tankkiin. Purimme tankin, otimme vaahtokumit pois, pesimme kaiken ja kasasimme tankin uudelleen. Moottoririkon sijasta voitin sen kisan. Ilman mekaanikkojani mestaruudet olisivat jääneet saavuttamatta, iso kiitos vielä kaikille heille.