Rallin nelinkertainen maailmanmestari Juha Kankkunen voitti maailmanmestaruudet kolmen eri autonvalmistajan väreissä – Näistä autoista löytyvät myös hänen kolme suosikkilaitettaan
Juha Kankkusen Top 3–lista ei tuonut yllätyksiä mukanaan. Palkintokorokkeelle nousivat hänelle maailmanmestaruudet tuoneet automallit: Peugeot 205 Turbo 16 E2, Lancia Delta Integrale 16V ja Toyota Celica Turbo 4WD.
Kankkunen nosti listansa ykköseksi B-ryhmän Peugeot 205 T16 E2:n. Peugeotille pyrki B-ryhmän viimeiselle kaudelle käytännössä kaikki lajin huippukuljettajat ja syystäkin: kysymyksessä kun oli maailman paras ralliauto.
Kankkusella oli sopimus Toyotan kanssa, joka ulottui vuoden 1986 loppuun. Tästä huolimatta hänet nähtiin kaudella 1986 Peugeotin ratissa.
”Ove (Andersson) ja (Jean) Todt tunsivat toisensa ja olivat kavereita keskenään. Olin voittanut Toyotalla Norsunluurannikon MM-rallin, kun Todt soitti yllättäen minulle ja totesi, että ”minulla on sinulle 1-luokan lentolippu Pariisiin, haluan sinut kuljettajaksemme”. Totesin hänelle, että olen sopimuksen alla ja en voi tätä asiaa päättää. Soita Ovelle, ja kysy, mikä on tilanne”, Kankkunen aloittaa.
”Tunnustan, että se oli elämäni hienoin puhelu. En puuttunut kahden tallipäällikön välisiin keskusteluihin millään tavalla. Toyotalla olin kuin kotonani, mutta jos Peugeotille oli mahdollisuus päästä, niin olihan se mahdollisuus kuin valtava joululahja”, Kankkunen vertaa.
Tallipäälliköt pääsivät Kankkusesta sopimukseen. Ove Anderssonin luvalla Toyota-sopimus purettiin ja Kankkunen siirtyi Timo Salosen tallikaveriksi ranskalaistalliin.
”Kun Ove soitti uutisen, että olen vapaa siirtymään niin hänellä oli siirtoon vain yksi ehto: ”silloin kun tarvitsen sinulta apua, niin lupaatko tulla takaisin?” Sanoin, että ”asia on kunnossa” ja lupasin tulla. Ove on minulle edelleen sankari ja esikuva tallipäällikkönä. Hän oli hieno mies, kuten myös Todt”.
Kun samaan aikaan Henri Toivosen viereltä vapautunut Juha Piironen istui Kankkusen kyytiin, niin paketti oli valmis.
”Kyllä lähtee!”
Hyppy takavetoisen Toyotan ratista nelivetoisen Peugeotin rattiin oli suuri.
”Toyotalla me kaikki tiesimme, että kuudetta sijaa korkeammalle emme pääse. Olin 26-vuotias tuohon aikaan ja kun pääsin ensimmäisessä testissä Peugeotin rattiin niin ajattelin, että ”j..uta, jos tällä autolla ei pärjää niin ei pärjää millään”. Olo oli kuin karkkikaupassa”, Kankkunen vertaa.
Kankkunen ei pitänyt B-ryhmän autoja vaarallisina.
”Eikä vaarallisuutta pitänyt ajon aikana edes miettiäkään. Peugeotissakin oli kaasu ja jarru niin kuin muissakin autoissa. Kysymys kaikessa autourheilussa on se, miten näitä polkimia säätelet. Ja sitä voimaa oli”.
”Kerran Peugeotin asfalttitestissä inssi tuli sanomaan, että ”paina kaasu pohjaan ja kokeile lähteä suoraa 2-vaihteella liikkeelle. Niinpä sitten päätin kokeilla. Autossa oli slicks-asfalttirenkaat alla ja meillä oli Piirosen kanssa vain nuottikuulokkeet päässä, kun nostin moottorin kierrokset kymppitonniin ja tempaisin kytkimen ylös. Lieko Kummelit kuulleet tästä, mutta kun meiltä Juhan kanssa lensivät siinä startissa kuulokkeet päästä niin Juha katsoi minua ja hihkaisi viereltä, että ”kyllä lähtee!”, Kankkunen nauroi.
”Kun voitit Lancialla, olit Italiassa paavista seuraava”
Kankkunen kertoo, että Peugeot oli myös uskomattoman näppärä auto ajaa.
”Sitä pystyi viemään ja tilanteita pystyi paikkaamaan voiman avulla. Ei siihen aikaan käsijarrua pystynyt tiukoissa neulansilmämutkissa käyttämään. Piti jarruttaa riittävän ajoissa, löit ykkösen niskaan ja käänsit kaasulla, niin Peugeot kääntyi ja lähti mutkasta kuin nappi paidasta”, Kankkunen vertaa.
Kun B-ryhmä päättyi, Kankkunen jatkoi Peugeotilla ajamista Paris–Dakar-rallissa sekä Yhdysvaltojen Pikes Peak–mäkikisassa.
”Aavikkokisoista en tykännyt. Se oli vaarallista touhua. En oppinut lukemaan sitä hiekkaa. Sen sijaan Pikes Peak oli hieno kisa. Ajoin treeneissä ja aika-ajossa kymmenen sekunnin pohjat, mutta itse kisassa itse töppäsin voiton, spinnasin, sammutin moottorin ja rikoin etuspoilerin, ja Ari (Vatanen) voitti parilla sekunnilla. Ari näytti tuolloin, mikä merkitys oli kokemuksella”, Kankkunen tunnustaa.
Neljä kautta Lancialla
Peugeotilta Kankkunen siirtyi A-ryhmän ensimmäiseksi kaudeksi Lancialle. Tuloksena toinen maailmanmestaruus, jonka jälkeen kaksi vuotta Toyotalla, ja paluu kolmeksi vuodeksi italialaistalliin takaisin.
Kankkunen kertoo, että neljä kautta Martini-Lancialla olivat neljä hienoa kautta.
”Italialaiset fanit ensin hieman katsoivat minua pitkään ja varmasti ajattelivat, että ”mikähän mies tämä on?”. Mutta kun voitin Lancialle sekä italialaisfaneille vuoden 1987 maailmanmestaruuden niin olin jo ihan kunkku. Tietysti (Markku) Alén on ylivoimaisesti tunnetuin Italiassa, hän teki Fiatille ja Lancialle paljon, mutta meikäläinenkin pääsi Lancia-vuosina jo vähän heidän siipien suojaan”, Kankkunen aloittaa.
”Jokainen F1-kuljettaja varmasti haaveilee joskus ajavansa Ferrarin F1-tiimissä, koska kysymys on legendaarisesta tallista. Lancia oli rallissa sama. Ja kun pääsit italialaisfanien sydämeen, niin se oli ikimuistoista. He eivät unohda mestaruuksia tai MM-voittoja ikinä. Kun voitit Lancialla, olit Italiassa paavista seuraava”, Kankkunen vertaa.
Kankkunen pääsi Lancialla näkemään koko HF– ja Integrale–mallien kehityskaaren ensimmäisestä ”kauppakassista” A-ryhmän silloiseen superautoon Delta Integrale 16V–malliin. Kankkunen muistuttaa, että Martini-Lancia oli tiimi, joka kehitti autoaan koko ajan. Lancia oli A-ryhmässä mukana kaudet 1987–1992, ja talli voitti jokaisena vuonna valmistajien maailmanmestaruudet.
”Lancialla reagoitiin heti, jos jotain piti muuttaa tai parantaa. Ja jos muutokset olivat niin suuria, että ne vaativat kokonaan uuden luokitusmallin valmistamisen niin se ei ollut kehitystyön este. He valmistivat tarvittavat 5 000 uutta Integralea, joihin muutokset rakennettiin. Lancia oli todella hieno talli”, Kankkunen kehuu.
Sakot AKK:lta
Lancia Delta Integrale 16V oli Kankkuselle myös ralliauto, jonka ratissa hän pitkän odotuksen jälkeen vuonna 1991 voitti myös Suomen MM-rallin.
”Joo, yhdestoista kerta toden sanoi”, Kankkunen nauraa.
”Sen ensimmäisen voiton jälkeen seuraavat voitot ovat helpompia saavuttaa. Suomen MM-rallissa suomalaiselle kuljettajalle tulee helposti pikkuisen lisää puristusta, kun pitää voittaa. Ja kun sen voiton saavuttaa, se tuo rentoutta seuraaviin yrityksiin”, Kankkunen muistuttaa.
Vuoden 1990 Suomen MM-rallissa, Kalliokosken EK:lla Lanciasta katkesi kaasuvaijeri ja Kankkunen joutui ajamaan autoaan konehuoneesta, kun Piironen hoiti ratin kääntämisen.
”Ajohanskoista huolimatta sormet melkein paloivat turbon kuumuudesta. Ei annettu Juhan kanssa periksi ja noustiin vielä viidenneksi. Sääntö sanoi, että EK:lla molempien ohjaajien tulee olla ajoneuvon kyydissä. Ei siis ohjaamossa vaan ajoneuvossa. Meitä ei siksi hylätty, mutta AKK:n silloinen pääsihteeri Antti Syvälahti olisi halunnut hylkää, ja kun ei pystynyt niin antoi minulle 150 markan (48 euroa) sakon, koska en käyttänyt turvavyötä”, Kankkunen nauraa.
”Parasta Lanciassa oli itse tiimi ja auton tehokas turbomoottori. Voisin sanoa, että Lanciassa ei ollut minkäänlaista jousitusta, mutta auto oli vahva, luotettava ja siinä oli tehokas moottori. Lancia luki FIA:n sääntökirjaa aina niin, että mitä kirjassa ei nimenomaan kielletty, se oli Lancian mielestä sallittua. Tiimi teki Ferrarin kanssa yhteistyötä ja aina ne keksivät yllätyksiä”, Kankkunen hymyilee.
”Saat pitää ryttykasan”
Kauden 1992 lopulla Toyotan tallipäällikkö Ove Andersson soitti Kankkuselle ja pyysi apua.
”Otin ensimmäisen lennon Helsingistä Saksan Kölniin ja lunastin vuonna 1985 sovitun lupaukseni ja menin kaudeksi 1993 Toyotalle takaisin. Lupasin Ovelle, että ”kun sinulla on kilpailukykyinen auto niin tulen”. Ove totesi, että ”sellainen uusi ST185 on”, ja niin se olikin”.
”Puhuin Toyotalle mukaani Lancialta myös Didier Auriolin, joka oli nopea kuljettaja ja hyvä tiimikaveri. Vaikka hän oli ranskalainen, niin hän oli tiimipelaaja”.
Toyota Celica Turbo 4WD:llä eli ST185:lla Kankkunen voitti yhden henkilökohtaisen ja kaksi valmistajien maailmanmestaruutta. Kankkunen sanoo, että Toyota ST185 oli sen ajan paras ralliauto.
”Toyotan edellinen ST165:n ei ollut onnistunut auto. Se oli nopea, mutta jäähdytyksen kanssa oli ongelmia. Multa meni 16 moottoria kahden kauden aikana ja voitin vain kerran Australian MM-rallin. Kaudelle 1993 valmistunut ST185 oli hieno ralliauto. Se oli ns. ”Carlos Sainz”–malli, jolla Sainzilla ei koskaan kestänyt pinna ajaa sitä autoa. Carlos käytännössä hävisi aina minulle”.
Kankkunen voitti heti ensimmäisellä kaudella neljännen maailmanmestaruutensa. Mestaruus varmistui kauden viimeisen MM-osakilpailun RAC–rallin voitolla. Kankkunen ehti rallin aikana jopa kertaalleen kaataa Toyotansa, mutta se ei vienyt ykköstilaa eikä mestaruutta.
”Sopimuksiini oli kirjattu, että jos voitan maailmanmestaruuden, talli lahjoittaa mestaruuden tuoneen auton minulle. RAC:n palkintolavalla Ove (Andersson) totesi, että ”saat tuon auton ihan tuollaisena, sillä tämän ryttykasan voit ihan hyvin vielä mennessäsi Suomeen”. Siinä kun vähän vaikertelin, niin pojat veivät auton Saksaan, laittoivat sen uuden veroiseen kuntoon ja lähettivät Mannilaan”, Kankkunen hymyilee.
”Peugeot-aikanani en tätä ehtoa tajunnut sopimuksiini laittaa, mutta kun Jean Todt kuuli siitä niin hän hyvää hyvyyttään lahjoitti vuoden 1986 Ruotsin MM-rallin voittoautoni jälkikäteen minulle. Hieno mies”, Kankkunen alleviivaa.
”Sen ajan hienoin ralliauto”
Kankkunen ajoi Toyota ST185:lla mestaruuden peräti kolmen eri kakkosohjaajan kanssa. Juha Piironen joutui sairauskohtauksen takia ennen Argentiinan MM-rallia sivuun, tilalle hälytettiin Armin Schwarzin kyydistä Nicky Grist ja Suomen MM-rallissa nuotteja luki Denis Giraudet. Kankkunen voitti heidän jokaisen kanssa MM-rallin.
”Ostin Nickyn Schwarzilta kyytiini. Hän teki Argentiinassa heti kovan suorituksen. Hänet hälytettiin parin päivän varotusajalla suoraa kisaan, kävimme ensimmäisen lenkin kertaalleen ajamassa, hänen käsiinsä lyötiin vieraan tekemät nuotit, ja me voitimme sen rallin. Upeaa työtä. Nicky totesi, että ”meininki oli vähän erilaista kuin Schwarzin kanssa”.
Kankkunen painottaa, että Toyota ST185 oli sen ajan hienoin ralliauto.
”Hieno auto. Ohjaamosta sai säätää etu- ja takavakaajia ajon aikana. Kun tultiin pikkutieltä isolle tielle niin säädin aina vähän jäykempää keulaa, jonka jälkeen auto lähti kääntymään, kun käänsin ratista. Keula puraisi heti tiehen kiinni. Leveällä soratiellä se oli todella nopea ja autoa oli nautinto ajaa”.
”Myös moottori oli viimeisen päälle. Oli harmi, että Corollaa ei tehty heti ST185:n jälkeen. Jos olisi, niin Toyota olisi hallinnut rallin MM-sarjaa 2000-luvulle asti”, Kankkunen sanoo.
Ole hyvä ja kirjaudu kommentoidaksesi.