Äidin Skodalla salaa jääradalle, Nürburgringille maailman tähtiä haastamaan ja vielä kuusikymppisenä superbiken selkään – 83-vuotiaan Martti Pesosen vauhti ei ole loppunut koskaan
83-vuotias Martti Pesonen on todellinen moottoriurheilun sekatyömies. Hän on kilpaillut pitkän ja menestyksekkään uransa aikana moottoripyörillä, moottorikelkoilla ja autoilla. Niin asfaltilla, jäällä kuin mutaspooreissakin.
Sodan jaloista Lopen Sajaniemeen perheensä kanssa muuttanut Pesonen päätti jo nuorena, että nimenomaan kilpaa ajaminen on hänen juttunsa.
”Meidän kylällä oli pari vanhempaa kaveria, jotka ajoivat Päijänteen ympäriajossa ja muissa sen ajan niin sanotuissa maantiekisoissa. Me matkittiin kaverini kanssa samaa polkupyörillä. Tehtiin hyppyreitä, oli speedwayrataa, crossirataa ja vastaavaa. Oltiin noin kymmenen vanhoja, kun laitettiin fillarikaverini kanssa peukalot yhteen ja vannottiin, että isona ajetaan kilpaa.”
Lupauksensa on Martti myös pitänyt. Aktiivinen kisaaminen alkoi 1960-luvulla, jolloin lajeina olivat jäärata, motocross ja luotettavuusajo, nykyinen enduro. Saattoipa Sajaniemen juomavedessä olla jonkinlaisia nopeusbakteereita, sillä samalta kylältä ponnisti myös Marttia muutaman vuoden nuorempi nelinkertainen motocrossin maailmanmestari Heikki Mikkola.
Ensimmäiseen kilpailuunsa Pesonen ei kuitenkaan osallistunut moottoripyörällä, vaan salaa äitinsä autolla vuonna 1961.
”Isä oli kuollut vähän aiemmin, kun äitini osti meille uuden Skodan. Sillä menin käymään Loppijärven jäälle, missä oli kisat seuraavana viikonloppuna. Kysyin järjestäjiltä saanko kokeilla radalla muutaman kierroksen. Se sujui kai hyvin, sillä he pyysivät minua mukaan viikonlopun kisoihin. Sanoin että eihän minulla ole taskussa kuin ajokortti, mutta he lupasivat hoitaa paperit ja muut asiat kuntoon. Siihen aikaanhan ajettiin jäällä kisaa siviiliautoilla ja ilman nastoja. Jonkinlainen kypärä piti vain olla lähtöviivalla päässä. Kypärän piilotin kisaa edeltävänä iltana salaa autoon. Seuraavana päivänä sitten viivalle. Maalissa olin reilun kymmenen auton lähdössä kolmas. Onneksi Skoda säilyi ehjänä, sillä siinä oli kiinni äidin kaikki rahat”, huokailee Pesonen!
Viimeisen kerran hän heilutti ruutulippua moottorikelkalla Kemijärvellä, 700-kilometrin pituisessa Giant-endurossa, vuonna 1999. Uran lopetus sujui arvokkaasti, sillä tuolloin 56-vuotias Martti oli yleiskisan kolmanneksi nopein!
Pesosella on takanaan lähes sata kilpailua auton ratissa, vaikka suurin menestys on tullut kaksipyöräisellä asfalttiradoilla. TT-ajossa, eli nykyisessä Road Racingissa, Martti hätyytteli 70-luvun taitteessa
kahdessa luokassa jopa maailman kärkeä. Kotimaassa hän saavutti ensimmäiset SM-pronssit sekä jää- että maaradalta vuonna 1965. Lisää mitaleita tuli jääradalta myös seuraavina kahtena vuonna, jolloin edelle kiilasivat vain sellaiset nimet kuin Teuvo Länsivuori ja Jarno Saarinen. TT-ajossa SM-kultaa tuli vuosina 1969, 1970 ja 1971.
Väärä ajovarustevalinta meinasi kuitenkin lopettaa Pesosen uran alkuunsa.
”Oltiin Lopen metsissä treenaamassa ja laitoin jalkaan karkeapohjaiset kaivosmiehen kumisaappaat. Sitä ennen olin ajanut sileäpohjaisilla nahkasaappailla. Laitoin kurvissa jalan maahan joka tökkäsi niin kovaa, että polvesta menivät nivelsiteet ja melkein kaikki muukin rikki. Usean viikon kipsaamisen jälkeen en pystynyt ajamaan maastossa, joten päätin kokeilla TT-ajoa. Sitä ajettiin siihen aikaan Suomessa pääasiassa hiekkapinnalla ja pärjäsin niissä crossipyörällä, kuten moni muukin.”
Ulkomailla laji oli jo silloin ihan muuta ja sinne suuntasi myös nuori Pesonen. ”Ensimmäisen kansainvälisen kisani ajoin Nürburgringin 24 kilometriä pitkällä legendaarisella Nordschleifella 1969. Oli siinä suomipoika ihmeissään, kun 300 000 ihmistä hurrasi tullessani ensimmäiseltä kierrokselta toisena. Hyvä ensimmäinen kierros vaihtui kuitenkin huonompaan, sillä kaaduin ja kisa jäi siihen. Sieltä matkattiin suoraan Espanjaan Jaraman radalle, missä sijoituin ensimmäisessä MM-startissani 250-luokassa neljänneksi. Se antoi luottamusta siihen, että täältä pohjolan perukoiltakin voi ponnistaa maailman kärkeen”, muistelee Pesonen.
TT, nykyään Road Racing, oli Pesosen leipälaji muutaman vuoden ajan. Samaan aikaan MM-sarjaa kiersivät myös urallaan useasti mitaleille ajanut Teuvo Länsivuori ja vuonna 1973 Italian Monzassa menehtynyt Jarno Saarinen. Saarinen voitti vuonna 1972 maailmanmestaruuden, joka on ainoa moottoripyöräilyn kuninkuuslajissa suomalaisen saavuttama kultamitali.
Martti Pesonen ei päässyt road racingissa aivan MM-mitaleille, mutta vuonna 1970 hän sijoittui 350-kuutioisissa loppupisteissä viidenneksi ja 500-kuutioisissa yhdeksänneksi. Se oli Suomen Yamaha-maahantuojan tukemalle yksityiskuskille huima saavutus.
Vuonna 1971 Pesonen ja Saarinen päätyivät 350-kuutioisten SM-sarjassa tasapisteisiin ja SML päätyi jakamaan mestaruuden molemmille herroille. Kyseessä taitaa olla ainoa kerta historiassa, kun moottoripyöräilyn SM-kulta on päätynyt samana vuonna kahteen eri palkintokaappiin?
”Jarnon ja Tepin kanssa kiersimme yhdessä kisoja ja harjoiteltiin sekä Ahvenistolla että Keimolassa. Nimenomaan niiden ratojen ansiosta pääsimme samalla tasolle muunmaalaisten kuskien kanssa. Keimolan rata valmistui 1966 ja Ahvenisto vuotta myöhemmin. Ahvenistohan on hidas rata ja siellä me opimme vähän kuin vahingossa roikkuvan ajotyylin ja aloimme työntää samalla polvea sisäkurviin. Minusta on eräässä vanhassa italialaisessa moottoripyörälehdessä kuva takaapäin, jossa sitä kutsuttiin sammakkotyyliksi”, kuvailee Pesonen ja jatkaa.
”Uusien kotimaan asfalttiratojen lisäksi toinen merkittävä taustatekijä meidän läpimurtoon oli japanilaismerkkien tulo mukaan lajiin. Etenkin Yamahan tuotantokilpurit olivat hyviä, vaikka nykypyöriin verrattuna ne olivatkin toki melkoisia raakileita. Vähän kuin riisuttuja katupyöriä, joissa oli korkeaviritteinen moottori. Säätäminen oli tarkkaa ja ne leikkasivat herkästi kiinni, jolloin kuskista tuli matkustaja. Yleisin syy konerikkoon oli kuitenkin kiertokangen alapään laakerin rikkoutuminen. Sekoitettiin bensaan peräti 8 prosenttia risiiniöljyä, mutta silti laakerivikoja oli usein.
Käytettävä tehoalue oli todella kapea, noin 10000-11000 kierrosta, joten vaihteita piti käyttää tiuhaan ja moottori ulvoi koko ajan täysillä. Rungot myös notkuivat ja se aiheutti voblaamista, joka oli melko pelottavan tuntuista lähes kahden sadan vauhdeissa.”
70-luvulla ei ollut varikoilla VIP-tiloja tai muitakaan mukavuuksia. Muutenkin touhusta oli nykyinen glamour-meininki kaukana.
”Hyvä jos vessa löytyi. Kuljetusauto oli pieni paku, jossa myös nukuttiin –mekaanikko ohjaamossa ja kuski takaosassa. Niillä mentiin mitä oli, eikä sitä osannut muuta edes kaivata.
Reissussa oltiin pitkään ja esimerkiksi Mansaarelle matkustaminen kesti melkein viikon suuntaansa. Onneksi MM-sarjassa Irlannin Ulster ja Englannin Mansaari olivat peräkkäin, joten niihin pystyi osallistumaan samalla vaivalla.
Mansaari on kyllä jäänyt mieleen monella tapaa. Ajoin siellä vuonna 1970 350- ja 500-luokissa. Viikon ajan oli harjoitukset aamuin illoin, mutta 60 kilometriä pitkän radan oppiminen oli vaikeaa. Kun vielä kelikin vaihteli niin, että radan alaosissa paistoi aurinko ja ylhäällä vuorten kupeessa oli sumua, niin jokainen veto oli erilainen. Treeneissä vedinkin auringon sulattamasta pikiläikästä nurin ja päädyin nahkapuku riekaleina pienten kolhujen takia sairaalaan. Se vasta paikka oli, sillä potilaita oli kuin sodan jäljiltä. Melkein kaikki olivat katsojia, jotka omilla pyörillään kaatuilivat niinä aikoina, kun rata oli avoinna tavalliselle liikenteelle.
Sairaalareissun jälkeen lainasin kanssakilpailijalta nahkapuvun ja homma jatkui. Virallisissa harjoituksissa piti rata kiertää vähintään 100-mailin, eli noin 150 km/h keskinopeudella, jotta pääsi kisaan mukaan. Se oli kovaa menoa, kun muistaa että tuon ajan pyörät kulkivat huippuja vain hiukan yli kahta sataa”, hehkuttaa Martti ja jatkaa.
”Itse kisa meni täysin pieleen. Kolmepuolikkaasta hajosi kiertokangen laakeri ja viisisatanen alkoi yhtäkkiä röpeltää vuoristolenkillä. Moottori ei ottanut kierroksia ja lopulta parkkeerasin kiviaidan viereen. Vika oli loppujen lopuksi aika älytön. Vaihdettiin pyörään isompi tankki ja varmistettiin sen paikalla pysyminen tavallisella nahkavyöllä. Vyön läppä roikkui tankin alla ja se oli mennyt kaasarin kurkkuun. Peli ei saanut kunnolla ilmaa ja siksi se ei kelannut kierroksia.”
Kilpaileminen MM-tasolla päättyi vuoden 1971 onnettomuuteen Belgian Span vanhalla 14-kilometriä pitkällä radalla.
”Se oli älyttömän nopea rata, missä sen ajan pyörillä ajettiin melkein koko ajan kaasu pohjassa. Vaikka pyörät kulkivat vain noin 200 km/h, oli keskinopeus silti 180! Harjoituksissa Yamahan moottori leikkasi pitkän suoran päässä kiinni täydestä kyydistä ja siitä saman tien nurin. Onneksi osuin vinossa kulmassa reunavalleihin, mutta taju lähti heti. Selvisin loppujen lopuksi aika pienillä vammoilla! Näkö oli toisessa silmässä pitkään sekaisin ja tasapaino hukassa.
Jotain piti kuitenkin harrastaa ja jo samana syksynä käytiin kaverin kanssa ostamassa Ponssen perustajana tunnetulta Einari Vidgreniltä kohtuuhintainen Mini Cooper. Täydellisen uusiksi rakentamisen jälkeen huonossa kunnossa olleesta autosta tuli toimiva jääratakilpuri, jolla ajoin seuraavan talven. Näyttöjen perusteella pääsin kesäksi Morriksen maahantuojan Voimavaunun viralliseen talliin ja ajoin heidän Minillään ratakisoja”.
Seuraavaksi työura vei Martin takaisin moottoripyörien pariin.
”Olin 1970-luvulla 6 vuotta töissä Suzukia maahantuovalla Bensowilla. Siellä monet harrastivat moottoripyöräilyä ja niin ympyrä sulkeutui alkaessani ajaa uudestaan enduroa. Paras saavutukseni tuli vuoden 1975 Päijänteen ympäriajossa, kun sijoituin 125-kuutioisella Suzukilla yleiskisan viidenneksi.”
Vuonna 1984 veri veti uudelleen auton rattiin. Ensin kaksi vuotta rallia ja sen jälkeen radalla Saab-merkkiluokkaa. Luokkavoittoja ja hyviä sijoituksia tuli molemmissa lajeissa. Kaksi ja nelipyöräisten ajoneuvojen lisäksi Pesonen on ehtinyt kisata usealla vuosikymmenellä myös moottorikelkalla ja hoitaa silti menestyksellä päivätyönsä.
”33 vuotta myin matkailuvaunuja Helsinki Caravanissa tyyliin kahdeksalta hommiin ja seitsemältä kotiin. Sen jälkeen rakenneltiin kilpureita ja treenattiin. En ole koskaan tarkkaan laskenut, mutta kai minä noin 10 000 vaunua ehdin ennen eläkkeelle jäämistä myydä.”
Jo ennen eläkeikää Martin piti kuitenkin keksiä tekemistä sillä ajatuksella, että sama harrastus jatkuu pidempään. Yllätys yllätys kuusikymppisenä lajiksi valikoitui RR!
”Teki mieli kokeilla nykyaikaisia superbike-pyöriä, mutta ilman kisaamista. Tuhatkuutioiset nelitahtiset ovat tosi hienoja pelejä ja hyvän kaveriporukan kanssa kierreltiin Suomen sekä myös Euroopan ratoja. Esimerkiksi 60-vuotispäiviäni vietettiin Jerezin radalla Espanjassa.”
”Kymmenisen vuotta sitten minusta alkoi vihdoin tuntua että ikää alkaa olla vauhtilajeihin liikaa, kun toisen silmän näkökin vähän reistaa. Lopulta maastopyöräily valikoitui harrastukseksi. Lähinnä endurotyylistä ajoa pitkäjoustoisella sähköfillarilla.”
Heti alkuun tuli kuitenkin pientä takapakkia harrastamiseen. Tutuissa Lopen Poronpolun maastoissa Martin fillarin eturengas lähti pitkospuilla alta ja rytäkässä katkesi käsivarren luu. Kun hän muutaman mutkan kautta pääsi lopulta kipsi kädessä kotiin tuumasi vaimoni Anja sohvalta: ”Kyllä sinun Martti olisi pitänyt jatkaa vaan sitä road racingia!”
Yksi syy Martin menestykseen on mahtava verkostoituminen. Oli laji mikä tahansa, niin hän ottaa nopeasti haltuun ne tärkeät ihmiset, jotka osaavat auttaa ja neuvoa.
”Kilpahommissa olin aina tarkka siitä, että kalusto on viimeisen päälle kunnossa. En ole mikään mestarimekaanikko, joten moottoriremontit, iskarihuollot ja sellaiset olen aina kaikkien vehkeiden kanssa jättänyt muille. Sähköfillarihommassa on kuitenkin samaa tekemisen meininkiä kuin motskareissa. On erilaisia rengasvaihtoehtoja, paljon säätämistä iskareissa ja tietenkin kilpavarustelua kavereiden kanssa”, hehkuttaa Martti.
Martti seuraa kaikkea urheilua, mutta moottoripyöräily on edelleen ykkösjuttu.
”Kotarilla ajavan Brad Binderin datainsinööri Erkki Siukola käy usein meidän porukkatallilla kahvilla ja häneltä saamme päivitettyä tietoa MotoGP:n taustoista. Kaikki mahdolliset kisat pyrin kyllä myös itse TV:stä seuraamaan. Aki Ajon touhuja olen seurannut myös tarkasti ja on aivan uskomatonta millaista menestystä hänen tallinsa on saavuttanut. Akia ei kyllä Suomessa osata arvostaa niin paljon kuin pitäisi. Moto3-luokassa ensimmäistä kauttaan kisaava Rico Salmela on tulevaisuuden lupaus, josta kuullaan toivottavasti vielä paljon.”
Martin vävy Jukka Pirinen on voittanut crossin Suomen mestaruuden aikoinaan joten ei ole ihme, että moottorisukuun syntyneet tyttären pojat harrastavat motocrossia ja pyöräilyä. Aleksi ajaa pikkuluokassa crossin SM-sarjaa ja Miko luo puoliammattilaisena uraa espanjalaisessa maantiepyörätallissa.
”Aleksi on nyt 16 ja Miko 18, joten pikku hiljaa näkyy mihin rahkeet riittävät. Pääasia on tehdä sitä mistä tykkää. Kaikkien vanhempien pitäisi aina muistaa, että vaikka tavoitteet olisivat kuinka korkealla pitää tekemisen olla iloista. Ja yhtä lailla se pätee vielä silloinkin kun tavoitellaan jopa maailman huippua. Se pätee myös omaan tekemiseen. Kilpaa ajaminen ja harrastaminen on vaan niin perhanan kivaa. Totta kai kilpailijan luonteella haluaa myös menestystä, mutta sitä ei voi saavuttaa väkisin. Omat resurssit ja niiden rajat pitää itse ymmärtää”, neuvoo monitaituri Martti Pesonen.
Ole hyvä ja kirjaudu kommentoidaksesi.