Henri Toivonen nousi parrasvaloihin Simcan kilpamallilla – Nyt Simca 1000 Rallye 2 puikossa on Marcus Grönholm
|
Grönholmin koeajo – Simca 1000 Rallye 2 Omistaja Esa Niittymäki |
Ranskalainen Simca (Société Industrielle de Mécanique et de Carrosserie Automobile) valmisti menestysmallinsa Simca 1000:n innoittamana takamoottorisesta ja neliovisesta automallistaan puolivalmiita kilpaversioita.
Simca Rallye, Rallye 1 ja kaikkein menestynein Rallye 2 saivat vielä jatkoksi Rallye 3:n. Sitä valmistettiin lopulta kuitenkin vain tuhannen auton erä.
Ensimmäinen Rallye oli 1000-kuutioinen, mutta jo kakkosversio sai takakonttiinsa 1300-kuutioisen moottorin. Rallye 2 varustettiin lisäksi levyjarruin. Ryhmässä 2 auto osoittautui yllättävän kilpailukykyiseksi.
Paluu menneisyyteen
Riihimäkeläisen Esa Niittymäen Simca on käytännössä samanlainen, kuin Toivosten käyttämät autot 1970-luvulla olivat. Niittymäki ajoi jo "aikakaudella", eli 1970-luvun lopulla itsekin Simcalla, kunnes piti lähes 30 vuoden ajotauon.
Vanha suola alkoi Legends-kokeilun jälkeen janottaa. Kolmisen vuotta sitten sopivan aihion löydyttyä Niittymäki rakensi autourheiluun erikoistuneen Racing Palvelun (Red White Racing Oy) kanssa yhteistyössä 2-ryhmäläisen Rallye 2:n.
– Suomesta löytyi joitakin osia. Onneksi Saksassa on vahva Simca-harrastus. Sieltä löysimme esimerkiksi kilpavaihteiston, lukon ja jarrut, Niittymäki kertaa.
Tammikuun alun paukkupakkaset ovat sopivasti jäädyttäneet pikkutiet, kun viemme Simcan Inkooseen Marcus Grönholmin pihapiiriin.
– Hei, täällähän on ruostetta, Grönholm huikkaa hymyssä suin kurkistettuaan ohjaamoon.
Heitto osoittautuu sarkasmiksi, sillä Niittymäen Simca on viimeistä piirtoa myöten viimeistelty. Edes likaa ei ohjaamosta löydy, ruosteesta puhumattakaan.
– Mikäs tämä nyt sitten oikein on, Grönholm kysyy.
– Tämä on täysiverinen 2-ryhmäläinen. Siihen on tehty käytännössä kaikki, mitä luokitukseen kuuluu. Vain lokasuojan levikkeet puuttuvat, Niittymäki esittelee.
Pitkiä "liippejä"
Autoon tutustuminen käy nopeasti, sillä tekniikka on ajan hengen mukaan yksinkertaista.
Vaihe kaksi on saada sullottua liki kaksimetrinen koeajaja autoon, joka on pieni. Siis ihan oikeasti. Kokonaispituus jää reilusti alle neljän metrin. Toki sekin kuuluu näiden 1970-luvun perheautojen tyypillisimpiin perusominaisuuksiin.
– Ihan hyvinhän mä tänne mahdun, Grönholm väittää ja sovittaa patiinit polkimille.
– Ei tässä mitään hätää. Joko saa lähteä?
Paha on miestä pidätellä, joten ei muuta kun laitteet tulille ja taipaleelle.
– Mä voin hei vähän tohon pitkään mutkaan heittää sladiin, että saat hyviä kuvia, Grönholm vinkkaa etusormi tanassa, paiskaa sitten oven kiinni ja nostaa kytkintä.
Mies on sanojensa mittainen. Reilun sadan metrin totuttelun jälkeen mestari pistää Simcan hallittuun kuvausluisuun.
Tosin kanttaaminen ei jää lajissaan ainoaksi. Simca liitää mutka mutkalta yhä huimemmissa "liipeissä", kunnes katoaa näkyvistä.
Korkealle kiertävän moottorin hieno pauhu kimpoilee kaikuna kuusimetsästä aukiolle, josta testikuski hetkeä aiemmin kiihdytti pikkutielle. Hetken kuluttua vihreä Simca kiitää ohi ja Grönholm aloittaa toisen kierroksen. Ja kohta kolmannen.
Ketterä kulkupeli
Monta minuuttia myöhemmin Grönholm kaartaa varikolle pää höyryten.
– En tiedä mitä tämä painaa, mutta onpa todella hauska auto! Hyvä auto ajaa, kerta kaikkiaan, Grönholm innostuu.
– Mä en todellakaan osannut odottaa mitään tällaista. Mä luulin, ettei tämä kulkisi yhtään mihinkään, että se olisi tosi lussu. Mutta tämähän on todella positiivinen yllätys, Grönholm selittää suu leveässä hymyssä.
– Helvetin hauska. Pystyin kontrolloimaan sladia kaasulla tosi hienosti. Tää kääntyy yllättävän hyvin, kunhan ei jarruun koske, Grönholm selittää käsillään laajoin kaarin elehtien.
– Jarrut on vähän liian etupainoiset. Niihin sun kyllä pitäisi paneutua, Grönholm sanoo Niittymäelle.
– Mä yritin vasurilla vähän liimata, ja se oli ihan vihonviimeinen teko. Se lukitsi etupyörät ja auto meni ihan suoraan. Ei toimi silleen.
Kova, lähes 20 asteen pakkanen on sekoittanut jarrujen toimintaa, joten vakituinen ja väliaikainen kuljettaja arvelevat asian korjaantuvan talviajossa esimerkiksi erilaisilla jarrupaloilla.
– Kyllä sitä kesällä voi viedä vaikka vasurilla, vaikka en itse niin yleensä teekään, Niittymäki huomauttaa.
Tuuppariksi looginen
Grönholm on aikanaan aloittanut autoilun VW Kuplalla. Pellot ja jääradat "takatuupparilla" kolunneena hän tietää ne niksit, joilla takapainoista ja takaa työntävää autoa viedään.
Silti kokemus olisi hänen mukaansa voinut olla huonompikin.
– Vähän samantapainen tää on kuin Volkkari, mutta vielä tarkempi ja parempi ajaa. Mun mielestäni tää on hauska. Vaikka kone on takana, se menee ihan näppärästi ja on helppo hallita. Kaasulla voi hyvin ohjata mutkissa, Grönholm summaa.
Pienen moottorin voimavarat saavat miehen hymyilemään. Vaikka 120 hevosvoimaa kuulostaa numeroina pieneltä, kompensoivat keveys ja sopiva vaihteiston välitys mukavasti tehojen puutetta.
– Vaihdelaatikko on tällaiseen autoon ihan ok. Sopii hyvin tähän hommaan, Grönholm vahvistaa.
– Hyvät välitykset, jaksaa mennä hienosti.
Yleisfiilis autosta on siis ehdottoman myönteinen.
– Ihan hauska peli. Yllätys kyllä. En osannut odottaa ihan näin hienoa kokemusta, Grönholm virnistää.
Jo useita ralleja Simcallaan ajanut Niittymäki toteaa, että auto on parhaimmillaan juuri teknisellä, mutkikkaalla ja kumpuilevalla tiellä.
– Siinä vaiheessa, kun nelonen on päällä ja mennään lähelle rajoitinta, se alkaa leijua. Keulasta häviää pito ja auto alkaa tuntua melko epävakaalta, Niittymäki kuvailee.
– Tällä lenkillä alusta ja ohjaus kuitenkin tuntuivat tosi hyvältä, mutta kyllä ton voi toki kuvitella, Grönholm miettii.
Juttu on julkaistu Vauhdin Maailman numerossa 1/2015
Ole hyvä ja kirjaudu kommentoidaksesi.