Autourheiluun Eija Nenonen – silloin Jurvanen – lähti vasta aikuisena. Muutaman JM-kisan ajettuaan hän ilmoittautui vuonna 1987 ensimmäiseen ralliinsa kuljettajana oltuaan sitä ennen kahdessa kisassa kartanlukijana. Aloittaessaan hän oli nykyisen käsityksen mukaan jo vanha; 29-vuotias.

– Se oli ihan hullu juttu. Merja Andersson houkutteli minut ja  mieheni Arin ensin jokkiskisoihin. Minun piti ajaa Arin kanssa samalla autolla, mutta hän ei päässyt koskaan viivalle asti, kun mä aina rypytin omissa lähdöissäni automme. Hän tietenkin kyllästyi tähän. Kun Merja sitten siirtyi ralliin, hän ehdotti minullekin rallin ajamista. Se olisi kuulemma paljon hauskempaa, Eija Jurvanen muistelee.

Ensimmäiseksi autokseen Jurvanen hankki 1600-kuutioisen Ford Escortin. Poikkeuksellista Jurvasen rallialoituksessa oli se, että B-junnuna hän osallistui heti nuottikisaan Lopella.

– Muistan vieläkin nuottimme. Plus tarkoitti ettei tarvitse jarruttaa, miinus sitä, että piti vähän hiljentää. Sen lisäksi olivat suunnat oikea ja vasen, hän hymyilee.

B-junnuissa hän sijoittui 25:nneksi. Jurvasen ja hänen kartanlukijansa Maarit Laineen seuraava kisa oli uuden vuoden aloittanut Riihimäki-ralli. Se toi toisenlaista kokemusta.

– Ryttylän pätkä oli meille nimensä mukainen. Eräs tuttu oli paikalla katsomassa. Siihen oli lähdöstä vähän toista kilometriä. Hän oli tuloamme kuunnellessaan vetänyt jo nostohanskat käteen, Jurvanen taustoittaa ensimmäistä rallikaatoaan.

Kilpailtuaan vajaan vuoden Escortilla mm. junioreiden SM-sarjassa, Jurvanen nousi yleiseen luokkaan.

– Menimme aika nopsaan ylöspäin. Harjoittelin siihen aika paljon, ihan kiitettävästi, mutta ei mua kukaan vielä silloin varsinaisesti opettanut. Jos on kilpailija, silloin pitää myös harjoitella. Teimme kauheasti töitä ja haimme tienpätkiä tai soramonttuja harjoitteluun – ja sitten treenattiin. Panostin auton käsittelyyn, Jurvanen sanoo.

Monesti puhutaan lahjakkuuksista, mutta Jurvanen korostaa määrätietoisen harjoittelun merkitystä. Menestys ei tule ilman hikipisaroita.

– On turha kuvitellakaan pääsevänsä minnekään, jos ei millään lailla harjoittele, hän painottaa.

Moni taitaa kuitenkin vielä kuvitella, että huipulle pääsisi vain kisoihin osallistumalla.

– Ja mihin onkaan tultu. Pärjäävätkö suomalaiset? Eikö nykyisin olla valmiita tekemään tarpeeksi töitä, Jurvanen kysyy.

Kuva

Nelivetoisiin

Nousu yleiseen luokkaan merkitsi kaluston päivittämistä, kun takavetoinen Ford vaihtui Audi 80 Quattroksi. Vankka laatikkomallinen ja neliovinen Audi joutui kuitenkin nopeasti antamaan tilaa kilpailukykyisemmälle Coupe Quattrolle. Sillä Jurvanen pääsi maistamaan myös ensimmäisen kerran kunnon menestystä sijoituttuaan naisten ralli-SM-sarjassa hopealle vuosina 1989-90.

– Ensimmäinen mitali maistui hyvältä. Menestys oli mulle tavallaan yllätys, sillä kaikki tapahtui urallani niin nopeasti, hän perustelee.

Jälkimmäisen hopeansa hän varmisti kahdella autolla siirryttyään kesken kauden Audista Ford Sierra Cosworthiin. Jurvasen ensimmäinen Sierra oli N-ryhmäläinen, mutta seuraava jo A-ryhmään luokiteltu.

Kahta NSM-sarjan hopeaa seurasi mestaruus kaudella 1991. Jurvanen ei kuitenkaan lähtenyt puolustamaan uransa ainoaksi SM-kullaksi jäänyttä saavutustaan, vaan lähti ennakkoluulottomasti suuremmille vesille.

– Kävin ajamassa muualla Euroopassa, mm. Belgiassa, asvalttikisoja, kun olin sitä mieltä, että minun pitäisi ajaa sellaisia. Sen lisäksi ajoin Suomessa asvalttisprintejä, hän pohjustaa.

Asvalttikisojen opettelusta on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että vuonna 1992 Jurvanen ja hänen kartanlukijansa Marjo Berglund alkoivatkin yhtäkkiä tavoitella tosissaan FIA:n Lady Cupin mestaruutta. Edellisenä vuonna sarjan mestaruuden oli Suomeen tuonut Minna Sillankorva, mutta nopean kilpasiskon menestys ei kuitenkaan innoittanut Jurvasta epävirallisen MM-arvon tavoitteluun vielä kauden alussa.

– Menimme talvella Ruotsin MM-ralliin ja voitimme siellä naisten luokan. Seuraava MM-osakilpailumme oli Suurajot, jossa myös voitimme naisten luokan. Sen jälkeen Fordin rallitallin edustajat tulivat kysymään tajuanko tilannetta lainkaan; ”kandeis varmaan ajaa MM:stä”. Vasta sen jälkeen olin Marjon kanssa ”niinpä tosiaankin”. Eihän meillä ollut vielä tarkoitus mistään mestaruudesta ajaa, kun koin, etten ole sen vaatimalla tasolla. Mutta hei, olihan meillä kuitenkin jo kahdesta kisasta täydet pisteet, Jurvanen kuvailee tilannetta.

Kun tilanne tarjolla olleesta mestaruudesta selkiytyi, pyörät alkoivat pyöriä villillä vauhdilla. Elettiinhän jo elokuuta. Aikaa mestaruuden varmistamiseksi oli kolmisen kuukautta.

Naisten sarjassa säännöt olivat vuonna 1992 sellaiset, että pystyäkseen hyödyntämään Ruotsin ja Suurajojen ryhmävoittonsa, naisparin piti loppukauden aikana osallistua vielä viiteen MM-osakilpailuun, joista yhden oli oltava Euroopan ulkopuolinen kilpailu.

– Sääntö oli tyhmä. Rahaa piti hakata pariin, kolmeen kilpailuun ihan tyhjän takia ja lähteä jonnekin ”Nevadaan” voidaksesi hyödyntää tosissasi ajamasi osakilpailut. Eikä naisia kuitenkaan ole rallissa paljon, joten miksi meidän osallistumisemme tehtiin vieläkin vaikeammaksi. Miksi miehillä ei ollut samanlaista sääntöä, että heidän pitää startata X-määrään kilpailuja, Jurvanen ihmettelee.

– Mutta siinähän sitä samalla mietimme mihin lähtisimme – ja vielä ihan yksityistiiminä. Kun lähdet yksityiskuljettajana ajamaan rallia tuollaisella varoitusajalla Norsunluurannikolle, se ei ole aivan helpoin asia järjestää. Oman kaluston järjestäminen sinne oli täysi mahdottomuus. Marjo teki aivan hirveän työn järjestäessään asioitamme, Jurvanen sanoo.

Jurvasen loppukauden kilpailukalenteri hektisyys saa vaatimattomampaan matkailuun tottuneen hengästymään; Australia, San Remo, Norsunluurannikko, Katalonia ja RAC. Säännöthän eivät edellyttäneet maaliin ajamista vaan starttaamista, joten kaukokisoissa vaaleaa naisparia vaivaisi uskomaton epäonni, kun he keskeyttivät molemmat kilpailut jo ennen ensimmäistä EK:ta. Mutta sääntö oli kuitenkin täytetty.

– Norsunluurannikolla ”osallistuimme” Mitsubishin A-ryhmän autolla. Se oli japanilaisten tehdasauto, jonka saamisessa meitä auttoi moni ihminen; mm. Lasse Lampi. Kun saavuimme Norsunluurannikolle, osallistuimme  Mitsubishin tehdastiimin palaveriin, mutta vielä siinä vaiheessa ei kuitenkaan ollut varmaa, saisimmeko osallistua heidän autollaan. Sitten meille kerrottiin mihin aikaan meidän pitäisi olla hotellin edessä odottamassa automme saapumista päästäksemme ajamaan katsastukseen, Jurvanen muistelee.

Kun virallinen protokolla oli täytetty, Jurvanen keskeytti ja hänen ralliautonsa palautettiin tiimin varsinaisten kuljettajien reitillä kiertäväksi varaosa-autoksi.

Norsunluunrannikon lisäksi pari osallistui laina-autolla Australian osakilpailun. Tai ”osallistui ja osallistui”. 

– Siellä saimme starttiin Sierran. Se tuli Australian toiselta puolelta junalla jostakin 5000 km:n päästä. Oli sekin aikamoinen järjestely. Jos nyt sanottaisiin, että järjestäpä kahden kuukauden kulutta käyttöösi kilpa-auto Australiasta tai Norsunluurannikolta, miten siihen pystyisi, Jurvanen ihmettelee.

Naisparin mestaruuden metsästys oli osoitus suomalaisesta sisusta, mutta samalla todisti, että ainakin tuolloin kanssakilpailijaa autettiin yli merkkirajojen. Hetkittäin tuntui siltä, että kaikki tuon ajan suomalaiset ammattikuljettajat auttoivat Jurvasta ja Berglundia, jotta he pääsisivät tavoitteensa. Maininnan arvoista on se, että kaikki uhrasivat aikaansa kyselemättäkään korvauksia – mahtaisiko onnistua vielä tänään?

Kuva

Asvalttikisan onnistuminen

Mestaruuskautensa kolmannen MM-osakilpailuvoiton Jurvanen ajoi Kataloniassa. Se oli samalla ratkaiseva voitto, vaikka Jurvanen osallistuikin omalla Sierrallaan Katalonian jälkeen vielä RAC-ralliinkin.

Espanjassa Jurvasta yritettiin lyödä ennen kisaa henkisesti maanrakoon, sillä asiantuntijat olivat mielessään jo jakaneet pisteet. Naisten luokan varmana voittajana pidettiin Christine Drianoa, jolle asvaltin piti sopia täydellisesti, mutta Jurvanen oli sisuuntunut kokemastaan vähättelystä ja päätti näyttää.

– Ei mua olisi kannattanut tuollaisilla vähättelevillä puheilla sörkkiä. Meillä oli jatkuvasti jotakin ja saimme AT-pisteitä. Ajoimme Drianoa koko ajan kiinni. Kun pääsimme lähelle, tuli taas jotakin ja olimme uudestaan jäljessä. Se oli ihan oikeasti sisulla ajamista, Jurvanen kuvailee.

Ilman kaikkia murheita ja niistä kertyneitä tappiominuutteja, Jurvanen olisi kamppaillut sijoituksesta kymmenen listalla.

– Katalonia oli suorituksellisesti paras rallimme, vaikka se olikin todellinen tuskien taival. Aina, kun saimme auton kuntoon, jotakin muuta hajosi. Iskimme kerran hanskat tiskiin lopullisesti, kun huoltojätkämme sanoivat ettei ole enää osia. Onneksi Fordin leiri sattui olemaan vieressämme ja he näkivät minun vääntävän itkua. Kaverit tulivat kysymään mikä meillä on hätänä? Kerrottuani tilanteemme he kehottivat minua tulemaan huoltoonsa ja ottamaan tarvitsemamme. Se on ainoa kerta, kun olen käynyt tehdashuollossa. Sellaisen tuella olisi ollut kiva ajaa, Jurvanen toteaa.

Kaikki Katalonian ongelmat kasvattivat Jurvasen kokonaisaikaa 12,5 minuutilla, mutta siitä huolimatta hän voitti varmana menestyjänä pidetyn Drianon.

– Kahdella sekunnilla – ja vasta viimeisellä pätkällä, joka oli sorapätkä, ohitimme hänet, Jurvanen tuulettaa.

Olosuhteet, joissa ”ojat” olivat vuorten rinteillä liikuttaessa syvät, eivät Jurvasta hetkauttaneet. Jossakin vaiheessa kisaa hän sattui kuitenkin vilkaisemaan Berglundin hallinnoimaan nuottivihkoon.

– Hän oli piirrellyt nuotteihin täydennykseksi kuvia, joissa oli kaksi sääriluuta ristissä. Kysyin mitä se tarkoitti. Kysymyksessä oli tositosipaha paikka, Jurvanen nauraa.

Vaikka Jurvasella MM-menestystä varmistaessaan tärkeintä olikin hoitaa naisten luokan pinnat kotiin, hän ei tyytynyt varmistelevaan ajoon, vaan ajoi yleiskilpailussakin hyviä sijoituksia; Ruotsissa 17:s, Jyväskylässä 16:s ja Espanjassa 15:s.

– En mä niitä silloin ihmeellisinä pitänyt, mutta miettiessäni asioita myöhemmin, kyllä noihin sijoituksiin yltääksemme huoltomme teki ihan ihmeellisiä juttuja. Ruotsissa he hakivat kesken kisan varavaihdelaatikon Oslosta Valter Jenseniltä ajettuaan sinne yötämyöten. He irrottivat laatikon ja kiikuttivat sen meille aamun ensimmäiseen huoltoon. Kisan jälkeen he sitten irrottivat laatikon ja palauttivat sen Jensenille. Jos ajosuorituksiani ihmeteltiin, kyllä huoltommekin teki uskomattomia urotekoja. He olivat tosi sitoutuneita juttuun ja olivat mukana talkoohengessä, Jurvanen kiittelee.

Mutta kyllä supermiehetkin suorituskykynsä äärirajoilla toisinaan operoivat. 

– Mennessämme Suurajojen jälkeen koko porukalla syömään, huoltopojat nukahtivat pöytään. Silloin mua säälitti, Jurvanen myöntää. 

Takaisin SM-sarjaan

FIA:n Lady Cupin voitettuaan Jurvanen ei enää jatkanut samassa mittakaavassa maailman valloitusta, vaan tyytyi kilpailemaan pääosin kotimaassa yleisen luokan SM-sarjassa ”poikia” vastaan. SM-pisteitä hän tavoitteli ensin Sierrallaan, jonka tekniikka siirrettiin myöhemmin Escort Cosworthin kuoriin.

Jurvasen ajon salaisuutta pohdittiin usein, sillä se ei todellakaan näyttänyt miltään. Kauppa-ajelun tunnelmaa lisäsi sekin, että hän ei suinkaan kierrättänyt turbokonetta lähellekään käyntinopeusmittarin punaviivaa, vaan tuntui vaihtavan isommalle siinä vaiheessa, kun moottori vasta oli pääsemässä parhaimmalle alueelleen.

– Varmaankin ajamiseni jujuna olivat hyvät ajolinjat ja se, että jarrutuspaikkani olivat kohdillaan; en pumpannut, vaan menin koko ajan. Jos riehut ja reuhaat, aika menee siihen. Voit kierrättää konetta vaikka kuinka paljon, mutta eihän se hyödytä mitään, Jurvanen painottaa.

– Paras pito tiehen, jouhevat ajolinjat ja sitten menoksi sekä turha räiskiminen pois. Pitää edetä koko ajan; vähän kuin olisi cruiseri koko ajan päällä. Eihän yleisö kyllä sellaisesta tyylistä tykkää, mutta kello pitää, hän lisää.

Ajotyyliään pohdiskellessaan Jurvanen löytää vastauksen myös uransa alkuajoilta, jolloin hän oli kalustollisesti lievänä altavastaajana. Kun tehoa ei ollut käytettäväksi näyttävyyteen, oli panostettava sujuvaan etenemiseen. Tyylin kerran omaksuttuaan Jurvanen noudatti sitä koko uransa.

Yleisen SM-sarjassa Eija Jurvanen kilpaili Kari Jokisen kanssa. Keskisuomalaiseen kartturimestariin hän oli tutustunut jo muutamaa vuotta aikaisemmin osallistuttuaan naisten rallileirille, jossa mm. Jokinen oli opettajana. Kaksikko jakoi oppejaan myös nuoremmille oltuaan opettajina AKK:n Kaakkois-Suomen alueen nuotituskoulutusta.

– Olen monta kertaa miettinyt ”entä jos?”. Jos en olisikaan alkanut ajaa, mihin olisin käyttänyt aikana, mutta en keksi mitään muuta. Ralli antoi tosi paljon; tunnen runsaasti ihmisiä ja muistoja on paljon.

Ainoastaan yksi asia Jurvasta kaivelee.

– Vasta jälkeenpäin sain kuulla, että Fordin tehdas olisi halunnut ajattaa meitä piikkiinsä jossakin espanjalaisessa rallissa. Mutta juuri silloin tuli lama ja tehtaan oli karsittava kaikkia kulujaan ja siinä tilanteessa meidät pudotettiin. Olisi ollut kiva päästä kerran ajamaan oikealla tehdasautolla, hän huokaisee.  

Juttu on julkaistu Vauhdin Maailman numerossa 2/2012