Mitä tapahtuu, kun 60-luvun Volvoon pistetään piristettyä tekniikkaa ja kuskin paikalle Marcus Grönholm – Ainakin melua, savua ja pitkiä "liippejä"
Volvo on yksi niistä automerkeistä, joilla on valtava, jo reilusti yli puolivuosisatainen autourheiluhistoria. PV 544 oli ruotsalaismerkin ensimmäisiä ralliaseita. PV kuului Volvon valmistusohjelmaan vuosien 1958-65 ajan. Se tuli korvaa-maan 444-mallin, jonka valmistus alkoi toisen maailmansodan jälkeen.
Juttu on julkaistu Vauhdin Maailman numerossa 4/2014
Vankka Volvo PV 544 poikkeaa monesta modernimmasta tekeleestä siinä, että vahvapeltisenä ja huolellisesti tehtynä sen ajokuntoisia yksilöitä on yhä edelleen liikenteessä. Sitten tietysti ihan oma lukunsa ovat ne PV:t, joita on enemmän tai vähemmän paranneltu.
Yksi hauskimmista lienee akaalaisen Ville Mikkolan laitos. Mm. rallicrossia, jäärataa ja jokkista harrastava Mikkola on ollut paljon Volvojen kanssa tekemisissä. Siksi ei ole ihme, että juuri Mikkolan tallista on tupsahtanut maailmaan juuri tämänkaltainen riemulaitos.
– Kaikkea sitä juovuspäissään tulee mieleen, Mikkola nauraa.
– Auto oli tallissa jo ennestään, sitten ruvettiin kaivamaan hyllystä siihen meidän mielestä sopivia osia. Siitä se lähti, Mikkola virnistää.
– Moottori on B20:stä tehty ja vaihdelaatikko on SFF-pyörän nelivaihteinen suorakytkentä, Mikkola esittelee.
Parkuva moottori
Alapuolisilla nokka-akseleilla ja muuttuvakurkkuisella kaasuttimella varustettu B20 on alunperin ollut iskutilavuudel-taan 1986 cm³. Tehoa on ollut tarjolla 82 hevosvoimaa. Kun niitä kisaosia Mikkolan hyllystä löytyi, puhutaan nyt ihan eri teholukemista.
– Siinä jossain 200 hevosvoiman nurkilla. Perstuntumalla sanoisin, että 220, Mikkola arvioi.
– Se on hassu tappikone, kun se alkaa toimia mitä enemmän sitä kierrättää.
Testikuljettajamme Marcus Grönholmin leveä hymy kertoo heti, että ferrarinpunainen ruotsalaispeto miellyttää sil-mää.
– No jo on vehje, Grönholm naurahtaa, kun Mikkola täräyttää moottorin käyntiin.
– On veikeä peli. Hieno kuin mikä. Makee väri ja kaikkea, Grönholm ihastelee.
Pidemmittä puheitta mies avaa oven ja on astumassa ohjaamoon.
– Hyvä tavaton, plyysipenkit ja kaikki. Onpas kerrassaan hienoa, Grönholm nauraa.
Tyyliä ja plyysiä
Alastaron rata kutsuu. Mies ja punainen paholainen säntäävät matkaan. Vanhan kaasarikoneen höpinä on puhuttele-va. Volvon moottori kiertää hämmentävän hyvin ja silmät sulkemalla voisi mielikuviin saada loihdittua jopa Escort BDA:n...
Jokusen kierroksen jälkeen kuski taittaa auton takaisin varikolle ja on palautekeskustelun paikka.
– Vähän se on sellainen lelluva kelluva. Se auttaisi jo paljon, jos olisi vähän pitävämpi penkki. Tässä ukko menee mut-kissa ihan mihin sattuu. Plyysi ei oikein pidä, Grönholm nauraa.
Vaikka jousitus on hieman pehmeään päin kallellaan, pitää Grönholm kokonaisuutta silti melko onnistuneena.
– Vetopitoa on ensinnäkin yllättävän hyvin, Grönholm kehuu.
– Vähän se tietysti kallistelee, mutta hei, eihän tää olekaan mikään kilpa-auto, Grönholm muistuttaa.
Vahvasti naukuvaan moottoriin testikuskikin innostuu.
– Alhaalta moottori ei oikein jaksa, mutta vastaavasti se laulaa ylhäältä hienosti. Hyvät äänet, Grönholm summaa.
Rouhea vaihteisto saa sekin koeajajalta kiitokset.
– Jämpti laatikko, ei mitään ongelmia vaihtaa. Kun ei pidä kiirettä vaihtamisen kanssa, ei ole mitään murheita. Erittäin hyvä ja minusta se sopii auton yleistunnelmaan hyvin, Grönholm maistelee.
– Mutta tämä ajofiilis, se kärsii kun tuolissa ei ole pitoa. Perhana sentään, mä olin vissiin välillä suunnilleen apukuskin puolella, Grönholm virnistää.
Ulkonäkö hämää
Ulkonäkö luo PV:stä oman, melko persoonallisen ensivaikutelmansa. Vanha auto näyttää vanhalta, Mikkolan entisöin-ti ja rakentelu noudattaa ihailtavan maltillista linjaa.
Grönholm tunnustaa olleensa ajettavuuden suhteen skeptinen.
– Ei tämä niin paha ole kuin auton ensi kerran nähtyäni pelkäsin. Ajattelin, että tämä on ihan mahdoton laitos, kun on kuitenkin aika paljon tehoa ja toisaalta konsepti on aika vanha noin muuten. Kuvittelin, että se lähtisi ihan lapasesta. Mut-ta ei, ei se sellainen ole ollenkaan, Grönholm pohtii.
– Tavallaan se siis sitten yllätti. Sen ajaminen ei ollutkaan sellaista kuin heittäisi lekaa varsi edellä. Ihmeen looginen ja selkeä auto viedä, Grönholm toteaa.
Ulkonäkö ja olemus saa Grönholminkin hyvälle tuulelle.
– Mä tykkään punaisesta väristä yleensä. Mun mielestä se on hyvä. Ja makee auto kaikkiaan ulkoapäin. Vielä kun jat-kat kehitystyötä sisäpuolelle, Grönholm vinkkaa Mikkolalle.
– Mutta hei, aika pienellä sen saa muuttumaan paremmaksi. Kun vaihtaa penkit, se on taatusti jo heti ihan erilainen, Grönholm uskoo.
– Retromallin rallipenkit on tilauksessa. Siitä jatketaan rakentelua, Mikkola paljastaa.
Ole hyvä ja kirjaudu kommentoidaksesi.