Mika Salo muutti 1990-alun alussa Japaniin ajamaan kilpaa. Hän asui Tokiossa, joka oli maailman suurin kaupunki mutta ei suinkaan suvaitsevaisin. Tuolloin Japanissa ulkomaalaisia oli vähän, ja heihin suhtauduttiin torjuvasti. 

”Se oli aika vaikeaa silloin. Amerikka ei ollut hirveässä huudossa 90-luvun alussa. Japanilaiset aina olettivat ensimmäiseksi, kun puhuin englantia, että olen amerikkalainen, ja sitten tuli heti se muuri vastaan, koska ne eivät tykänneet amerikkalaisista”, Salo muistelee.

”Se oli aika ennakkoluuloista. Piti aina heti ensin sanoa, että on Suomesta, niin se oli helpompaa. Mutta jos ne luulivat, että olin amerikkalainen, niin mistään ei tullut mitään. Jos meni ruokaravintolaan syömään, ne saattoivat sanoa ovella: ’No gaijin [ulkopuolinen].’ Silloin 90-luvulla oli vielä näin.”

Arki oli hankalaa. 

”Silloin olin vielä tosi vaaleahiuksinen ja erotuin siitä massasta. Monta kertaa kävi niin, että ei päässyt illalla ravintolaan syömään. Hyvät sushibaarit, ei minulla ollut joskus vuonna 1991 toivoakaan päästä sisään sellaiseen, saman tien tuli käsi eteen: ’No gaijin.’ Se oli eka kerta, kun törmäsin rasismiin millään tasolla. Sama oli taksin kanssa. Taksit eivät pysähtyneet, tyhjät autot menivät ohi, mutta jos 20 metrin päässä japanilainen nosti kätensä, taksi pysähtyi, mutta minulle ei.”

Nykyään tilanne on muuttunut Salon mukaan täysin.

”Siellä ei ollut silloin paljon ulkomaalaisia, ja jos näit ulkomaalaisen kadulla, se moikkasi. Se muuttui jo sen neljän vuoden aikana, kun asuin siellä. Siellä oli enemmän ja enemmän ulkomaalaisia, mikä helpotti elämää. Siihen aikaan englannilla ei selvinnyt siellä yhtään, mutta nykyään ihan hyvin.”