Suomen moottoriratoja 1970-luvulla hallinneesta Kari Salosesta ei pitänyt tulla rata-autoilijaa, vaan rallikuljettaja. Asvaltti- ja jääradoilla peräti yhdeksän Suomen mestaruutta voittanut Salonen harrasti 60-luvulla ST-ajoa, rallia ja maastoajoja (rallisprint), eivätkä asvalttiradat edes käyneet Lopen Seppänä tunnetun mestarikuljettajan mielessä.

– Ehkä ne jäärata-ajot vei mielenkiinnon lopulta myös asvalttiradoille. Kun menestyin jäällä, se innosti ajamaan myös asvaltilla. Olin ajanut jäällä kilpaa vuodesta 1961. En edes muista, miten päädyin ensimmäisen kerran asvalttikisoihin, mutta ensimmäisen kisani kyllä muistan. Se tapahtui Turun Artukaisissa vuonna 1969, Salonen aloittaa.

Lopen Jokiniemessä autokorjaamoyrittäjänä työskentelevä Salonen ajoi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ajajauransa Minillä. Kaksikosta muodostui 1970-luvun rata-autoilun kotimainen käsite.

Kuva

– Mini oli edullinen ja se antoi paljon mahdollisuuksia virittää ja rakentaa. Mini oikein houkutteli aina vaan jatkamaan, Salonen perustelee pitkää suhdettaan Miniin.

Testiä Ahvenistolla

1970-luvun alussa elettiin aikakautta, jolloin rata-autoilun niin sanottua pikkuluokkaa, enintään 850-kuutioisia hallitsivat takamoottoriset ja -vetoiset Fiat Abarthit.

Salonen voitti Minillään ensimmäisen SM-mitalinsa (mestaruus) jääradalta talvella 1971. Seuraavana talvena Salonen ylsi SM-hopealle ja siirtyi kesällä kilpailemaan myös asvalttiradoille. Tuloksena oli Suomen mestaruus.

– Kun huomasin, etteivät ne Fiatit täysin voittamattomia olleet, se innosti harrastamaan lisää. Asvaltilla Minillä pärjäsi hyvin Fiateja ja Sunbeam Imppejä vastaan, mutta jäällä oli vaikeampaa. Lähdössä etuvetoinen auto suti helposti tyhjää ja ohittaminen oli myöhemmin vaikeata. Piikkirenkaissa oli niin paljon nastoja, että ne toimivat kuin katuharja. Nastat eivät purreet jäähän, vaan ne lähinnä putsasivat sitä.

Kuva

Minin polttoainetankin tilavuus oli 18 litraa, joka riitti Hämeenlinnan Ahvenistolla 10 ratakierrokselle.

– Asvaltilla Abarth ei irronnut sen kummemmin viivalta kuin Mini. Yleensä ensimmäisessä kaarteessa Minillä pääsi Abartheista ohi, kun niillä nousi etupyörä korkealle ja auto pyrki samanaikaisesti sivuluisuun. Minillä pystyi nuolemaan sisäkaarretta ja ajamaan karkuun.

Salonen kertoo, että hän kävi testaamassa ja kehittämässä Miniään usein Ahveniston moottoriradalla.

– Kokeilimme lähinnä muutoksia jousitukseen ja alustan tekniikkaan. Renkaat olivat aina niitä mitä sattui saamaan. Teimme kokeiluja ja vakaajatankomuutoksia paljonkin. Kellolla otettiin aikoja. Ei ne laitteet hienoja olleet, mutta saimme paljon tietoa ja se oli tärkeätä.

– Minissä alkuun aina toinen takapyörä nousi mutkissa ylös. Leif ”Honda” Virtasen kanssa toteutimme alustamuutoksia ja saimme lopulta kymppituumaisilla renkailla varustetun Mini 850:n jokaisen neljästä pyörästä pysymään Ahveniston kaarteissa asvaltissa kiinni.

Kuva

848-kuutioista ja 95-hevosvoimaista OHC-moottoria ruokkii kaksi Weber 45 DCOE-kaasutinta.

Salonen muistetaan rauhallisena kuljettaja, joka kuitenkin osasi tarvittaessa peittää tunteensa taitavasti.

– Kyllä sitä on tullut autossa käsiä heiluteltua ja kirottua äänekkäästi. Kyllä ne radalla tapahtuneet asiat ärsyttivät ja närästivät minuakin, Salonen naurahtaa. 

Lisää kierroksia

Klassikkokilpuriyksilöllä Salonen ajoi asvalttiradoilta viisi SM-kultaa, yhden hopean ja jääradoilta yhden mestaruuden. Vuosimallin 1969 Miniin rakennettu rata-auto valmistui kaudeksi 1973. Salosen mukaan Miniä uitettiin vain yhtenä (1973) talvena jäällä.

Salosen Mini oli alusta loppuun itse suunniteltu ja rakennettu, vaikka auton omistaja olikin Minin silloinen maahantuoja Voimavaunu Oy.

– Vaikka mestaruuksia syntyi, täydellisesti nappiin menneitä vuosia ei tullut ainoatakaan. Oli se sellaista taistelua koko ajan. Tällä autolla (klassikkokilpuri) ajoin vain yhden kauden jäällä. Minulla oli kaksi samanlaista Miniä, joista toisen rakensin jäälle ja toisen asvaltille. Tämä asvalttiauto on muun muassa alustaltaan täysin erilainen kuin jäärata-autoni.

Kun ratakilpailuissa siirryttiin ryhmä 5 -luokituksiin, Salonen päätti rakentaa Miniinsä ennennäkemättömän ja täysin uudenlaisen moottorin. 

Kuva

Rata-Minin ohjaamo on karu ja riisuttu, mutta tarkoituksenmukainen.

Salonen tiedosti, että Minin moottoriin voiman lisääminen ei enää onnistunut vain vääntömomenttia kasvattamalla. Lisähevosvoimien saalistamiseen tarvittiin lisää käyntikierroksia ja myös uusi ratkaisu moottorin ylikuumenemiseen, joka oli tuottanut ongelmia.

– Siihen aikaan ei ollut sellaisia laitteistoja, joilla olisi saanut esimerkiksi 4-5 astetta vaeltaneen sytytyksen kuriin. Mietin, että mitä jos rakentaisin lyhytiskuisen moottorin, jossa ison ja painavan venttiilikoneiston paikalle siirtäisin nokka-akselin kanteen. Siten saisin herkistettyä kokonaisuutta.

Teknistä huippuosaamista

Ryhmä 5:n säännöt sallivat muuttaa nokka-akselin paikkaa moottorissa sillä ehdolla, että alkuperäinen sylinteriryhmä säilyi. Salonen päätti hylätä Minin vanhan työntötankomoottorin ja rakentaa lyhytiskuisen moottorin, jossa kannen yläpuolelle sijoitettu nokka-akseli olisi mahdollisimman lähellä venttiileitä. Salosen suunnittelemassa moottorissa nokka-akseli siirtyi vajaat puoli metriä kannen alapuolelta kannen yläpuolelle!

Salosen hurjan suunnitelman toteuttivat hänen laatimiensa piirrosten mukaisesti Lopen Metallivalimo, Mankisen Konepaja, Auto-Hiomo Erola ja I-Kone Ikävalko. Metallivalimossa työskennellyt Karin setä Aarne etsi sopivan mäntäalumiiniseoksen, josta tarvittavat alumiiniosat valettiin. Kiertokanget Kari teetti titaanista, jotka imatralainen I-Kone Ikävalko koneisti.

Kuva

Työläin vaihe oli niin sanotun välikannen koneistus, johon nokka-akseli, nostimet jne. kiinnittyvät, ja joka kiinnitettiin sylinterinkannen päälle. Tästä vastasi Konepaja Mankisella työskennellyt Taito Vuorinen, jonka työnjälki oli Karin sanomana tekijänsä nimensä mukaisesti erinomaisen taidokasta.

Salonen joutui miettimään maailman ensimmäisen Minin OHC-moottorin suunnittelussa valtavan määrän erilaisia työvaiheita, jotka hän myös onnistuneesti ratkaisi.

– Ei se moottori kuitenkaan ihan kerrasta syntynyt. Tarvittiin paljon kokeilutyötä, Salonen toteaa vaatimattomaan tapaansa.

Salosen kehittämä ja rakentama kilpamoottori on hieno osoitus käsityötaidosta ja korkeasta teknisestä osaamisesta. Hän keksi nostaa esimerkiksi virranjakajan ylös nokka-akselin päähän, jolloin sen toiminta ja ajoitus saatiin entistä tarkemmaksi. Moottoria ei varustettu laturillakaan, koska 5-10 kierroksen mittaiset kilpailut Salonen pystyi ajamaan akun varassa. 

OHC-moottorin ensimmäinen käynnistys tapahtui kesällä 1977. Se osoittautui heti toimintavarmaksi ja muutamien nokka-akselikokeilujen jälkeen myös nopeaksi. Ennen kesäkautta 1978 Salonen jätti moottorin parhaan nokka-akselin varotoimenpiteenä autokorjaamonsa hyllylle, jos sitä myöhemmin kauden aikana kenties tarvittaisiin. 

Ei tarvittu. Salonen hyvästeli uuden moottorinsa vauhdittamana rata-autoilun SM-sarjan Suomen mestarina.

15 vuotta maailmalla

Salonen lopetti uransa kauteen 1978 Minin maahantuojan samanaikaisesti lopettaessa kilpailutoiminnan tukemisen. Voimavaunun tallipäällikkö Kim Snellman kehui Salosta toteamalla ”Kari saavutti eniten ja pyysi vähiten, koska hän halusi tehdä kaiken itse. Muille kuljettajille saimme ostaa osat ja moottorit itse”. 

Kuva

Venttiilikopan kanteen merkitään moottorin valmistaja, joka tässä tapauksessa on Kari Salonen.

Salonen toteaa, että mestaruuksia olisi voinut tulla vielä useampikin, mutta maahantuojan vetäytyminen rahoittajan roolista vei harrastamiselta pohjan pois. 

– Rupesin samaan aikaan rakentamaan taloa, joten aikaakaan ajamiseen ei olisi enää riittänyt ja ostin myös isältäni autokorjaamon, joten vapaa-aikani oli todella vähissä.

– Minin hankin Voimavaunulta sopivaan hintaan. Mietin pitkään urani jatkoa, mutta kun samaan aikaan säännöt muuttuivat ja luokkaan oli mahdollisesti tulossa jopa turbomoottorilla varustettuja autoja, päätin lopettaa.

Mestaruus-Mini seisoi vuoden päivät Salosen tallissa ennen kun se myytiin Kari Virralle. Minin nokalle oli asennettu vanha A-sarjan työntötankomoottori, sillä OHC-koneensa Salonen päätti jättää itselleen ja hän purki sen autokorjaamonsa hyllyille.

Lopulta 15 vuoden poissaolon jälkeen mestaruus-Mini palasi takaisin Lopen Jokiniemeen. Kilpuri oli seissyt vuosia ulkona sateessa. Mini oli läpimätä penkkiä myöten, kun Jukka Kolehmainen kävi pelastamassa sen ennen lopullista tuhoa. 

Kuva

– Vaimoni Hanna osti auton minulta salaa ja Kari Liedon johdolla kaverit rakensivat sen Liedon autotallissa porukalla kuntoon ja antoivat sen minulle 50-vuotislahjaksi vuonna 1993. Vasta toissa vuoden Lopen UA:n 50-vuotisjuhliin vaihdoin Minin nokalle alkuperäisen OHC-moottorin, joka oli viettänyt 37 vuotta osina autokorjaamoni hyllyillä. Moottorin kasasin toimintakuntoiseksi heinäkuussa 2015.

– En olisi koskaan arvannut, että Mini meille vielä tulee takaisin. Enkä todellakaan tiennyt auton kunnostamisesta mitään. Hieno yllätys.