Saku Vierimaan vuosikymmeniin mahtuu menestystä, mutta myös erilaisia sattumuksia ja tapahtumia. 

Saku Vierimaan kilpailukauden 1988 loppuosa oli kiireinen, sillä siihen mahtui niin MM-sarjan päätöksenä ajettu RAC-ralli N-ryhmän Mazdalla kuin seuraavan vuoden kenraaliharjoitukseksi laskettava Lohjan ympäristössä kurvailtu lyhyt Postipankki-ralli A-ryhmän Lancia Delta Integralella.

Jotta tarinalla varmasti olisi riittävästi sivuhaaroja, Vierimaa muistelee myös Islannin rallin tapahtumia vuodelta 1985.

"Se voittaa mielestäni 100–0 kaikki muut kisat", hän perustelee.

Islannin valloitusta oli jo 1984 yrittänyt Peter Geitel, mutta tuolloin hänen matkansa Nissan 240 RS:llä päättyi keskeytykseen. Seuraavana vuonna Geitelin ja Erkki Vanhasen lisäksi mukana olivat myös Vierimaa Opel Mantalla kartanlukijanaan Tapio Eirtovaara sekä naispari Marjo Salonen–Tuula Karkkulainen Toyota Corolla GT:llä.

Kilpailusta tuntui muodostuvan todellinen suomalaisjuhla, sillä Geitel ja Vierimaa miehittivät heti ensimmäisellä EK:lla yleiskilpailun kaksi ensimmäistä sijaa. Tarjolla ollut kaksoisvoitto jäi kuitenkin saavuttamatta, kun Geitel osui toisena päivänä kiveen – niitähän Islannissa riittää – ja joutui eturipustuksen rikkouduttua keskeyttämään rallin kärjestä.

"Me tulimme heidän perässään ja nähdessämme Nissanin ulkona pysähdyimme kysymään, onko kaikki ookoo? Tästä pysähdyksestämme johtuen kisaan ainoastaan voitto mielessä tullut englantilainen Chris Lord voitti meitä isolla Audi Quattrollaan tuolla EK:lla 14 sekuntia", Vierimaa kertoo.

Mutta pitkään britti ei päässyt henkseleitään paukuttamaan, sillä rallin pisimmällä, 90-kilometrisellä EK:lla Vierimaa oli häntä kolme minuuttia nopeampi.

"Britti ei uskonut tappiotaan millään. Kun pätkä ajettiin myöhemmin toiseen suuntaan, vedimme taas kolmen minuutin pohjat", Vierimaa kertoo.

Vierimaa takoi takavetoisella Mantallaan aivan eri minuuteilla olleita aikoja kuin TV-ryhmän mukanaan tuonut, voittajasuosikiksi itsensä nimittänyt Lord. Vierimaalla oli parhaimmillaan kokonaistuloksissa 27 minuutin ero brittiin.

"Tämä otti Lordia niin paljon päähän, että hän lähti kesken kisan himaan kärsittyään useita rengasrikkoja", Vierimaa kertoo.

Hilkulla tosin oli, että liian aikainen kotimatka olisi ollut Vierimaallakin edessään. Opelin koneesta katkesi pakoventtiili, ja kahden tunnin huollossa ennen kahta viimeistä EK:ta moottori ”korjattiin” käymään ainoastaan kolmella sylinterillä.

"Mekaanikkomme antoi ohjeeksi, etten saisi kolmella sylinterillä vedättää konetta ikinä yli 5 000:n kierroksen. Tästä johtuen paikallinen BDA-kuljettaja jäi yhdellä pätkällä meistä vain sekunnin. Kuultuamme tämän aukaisimme siirtymällä konepellin ja näytimme kaverille Opelin yhtä tyhjää sylinterinreikää. ’Aika hyvin olet vetänyt’, kuului vastaus", Vierimaa virnistää.

Vajaapyttyisellä autolla Vierimaa pystyi säilyttämään johtonsa, mutta liki puolen tunnin etumatka suli ainoastaan seitsemän minuutin voittomarginaaliksi. Ljoma Rally oli kansainvälinen kisa, mutta islantilaiset sovelsivat sääntöjä varsin vapaasti.

"Kisassa oli mukana myös Trabanteja. Yhdestä hajosi moottori viimeisellä pätkällä, mutta huolto, joka kiersi saman reitin kuin kilpailijat, vaihtoi autoon EK:lla uuden moottorin. Tämä pari saatiin kuitenkin virallisiin lopputuloksiin, kun kaikki kilpailijat allekirjoittivat adressin, jossa jokainen ilmoitti olevansa tekemättä minkäänlaista vastalausetta moottorin vaihdosta", Vierimaa kertoo.

Rallin jälkeen Vierimaa osallistui vielä erilaisiin PR-tapahtumiin yhä edelleen kolmella sylinterillä käyneellä autollaan.

"Vedin kerran kierrokset 7 000:een ja kone hajosi välittömästi", hän sanoo.

Rahaakin tarjolla

Nelikoihin Vierimaa siirtyi 1986, ja todelliseen menestykseen hän ajoi 1987 voitettuaan Mazda 323:lla N-ryhmässä Suomen mestaruuden. Seuraavana vuonna Vierimaa osallistui MM-sarjan päättäneeseen RAC-ralliin englantilaisen Jon Joannidesin kanssa.

"Englanninkielen taitoni oli silloin vielä huonompaa kuin nykyisin, mutta kyllä tuollaisessa viisipäiväisessä kisassa rallienglantia tuli puhuttua aika paljon. Me etenimme kisassa kartturin käsimerkein. Jon oli ollut aikaisemmin ainoastaan kerran kartturina, mutta hän osasi lukea loistavasti karttoja ja sillä oli suuri merkitys. Kisahan oli siihen aikaan pimeä", Vierimaa kertoo.

Marraskuun loppupuolella 1988 ajettu RAC-ralli oli keliolosuhteiltaan haastava. 52 EK:n kisassa reitillä oli runsaasti lunta – ja talvirenkaat olivat tietenkin kiellettyjen varusteiden listalla.

Vierimaakin poistui kisan alkuvaiheissa pitkälle ja syvälle, mutta sikäläinen yleisö kantoi Mazdan takaisin tielle, ja henkisesti jo keskeyttäneen kuljettajan oli pakko jatkaa kilpailemistaan kymmenen minuutin aikahäviöstään huolimatta.

Vaikeudet yhdistettyinä kireisiin siirtymätaipaleisiin aiheuttivat sen, että autokunnan oli ”sovellettava” nopeusrajoituksia pysyäkseen aikataulussa.

"Me saimme kisan aikana vakavan varoituksen. Jos olisimme saaneet vielä yhdenkin huomautuksen ylinopeudesta, olisimme olleet välittömästi laulukuorossa", Vierimaa paljastaa.

Ulosajostaan sisuuntuneena hän alkoi ajaa menettämäänsä aikaa kiinni ja ylsikin melkoisiin urotekoihin.

"Parhaimmillaan ohitimme yhdellä pätkällä neljä meitä aikaisemmin lähtenyttä. Kävimmekin koputtelemassa aina AT-jonoissa edellämme olleiden ikkunoihin ’katsokaa, kun tulemme ja antakaa tietä’ -tyyliin", Vierimaa taustoittaa.

Hän aiheuttikin A-ryhmän autojen kuljettajille päänvaivaa yllettyään 16-satasella ännäläisellään useamman kerran EK-tuloksissa Top 10 -listalle. Nopeimmillaan Vierimaa oli EK-tuloksissa neljäntenä. Huimistelu tuotti tulosta myös N-ryhmässä, sillä Vierimaa nousi vain 18 sekunnin päähän ryhmäjohdossa samanlaisella Mazdalla ajaneesta Grégoire de Meviuksesta.

"Siinä vaiheessa Meviuksen taustaryhmä alkoi kerätä rahaa, jotta en olisi mennyt hänestä ohitse. Mevius tarvitsi seuraavan vuoden kuljettajaluokitukseensa ryhmävoiton", Vierimaa paljastaa.

Belgialaiselle tärkeän ryhmävoiton varmistamista rahalla ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa, sillä viimeistä edellisellä EK:lla Vierimaan Mazdasta irtosi pohjapanssari.

"Ehdin jo hetken luulla, että meiltä hajosi vaihdelaatikko. Olimmehan vaihtaneet niitä neljä kertaa kisan aikana ja vielä viimeisellä siirtymälläkin vaihdoimme laatikon päästäksemme maaliin. Mevius teki samaa toisella puolella tietä", Vierimaa kertoo.

Markku Alénin voittamassa yleiskilpailussa Vierimaa sijoittui 12:nneksi ja N-ryhmässä toiseksi.

Kuka on takana?

Mazdasta Vierimaa siirtyi A-ryhmän Lanciaan, jolla hän osallistui jo joulukuussa 1988 Postipankki-ralliin Lohjalla. Se oli Vierimaan ensimmäinen kisa Lancialla. Arvottomaan, kahdeksan EK:n pikkukisaan osallistumisellaan hän halusi saada tuntumaa autoon, sillä seuraava SM-kausihan alkoi jo vajaan kuukauden kuluttua.

"Auto oli Miki Biasionin entinen – tai ainakin istuimissa luki niin. Kun tuollainen auto löytyi edullisesti, olihan minun autokauppiaana pakko se hankkia", Vierimaa naurahtaa.

Lancian tehdastausta varmisti sen, että auto oli selkeästi luotettavampi kuin monet Suomessa rakennetut N+-vireiset Integralet.

"Automme toimi kuin junan vessa. Se oli aivan eri tasoa kuin kotimaiset autot, vaikka moottorin ’parasta ennen -päivämäärä’ olikin tainnut jo umpeutua", Vierimaa toteaa.

Lohjan testikilpailusta kehkeytyi myös A-ryhmän Lancialla ajaneen Antero Laineen ja Vierimaan kaksinkamppailu. Laine osallistui kisaan pitkäaikaisen kartanlukijansa, lohjalaisen Risto Virtasen kanssa. Pari sai itseoikeutetusti ykkösnumeron autoonsa. Heidän peräänsä starttasi ”Jorma Kovanen” B-ryhmän Audillaan, ja vielä ennen Vierimaata reitille lähetettiin myös Jorma Rissanen Opel Mantallaan.

"Me luotimme Laineen jälkiin ja vedimme niiden mukaan nähtyämme, missä hän oli jarruttanut. Kisan nopeilla pätkillä oli paljon nyppyjen ylityksiä, jotka pystyi paikan tuntiessaan vetämään jarruttamatta", Vierimaan kartanlukija Roman Fehrmann muistelee.

Heti kisan ensimmäiset EK:t tuottivat Vierimaalle ja Fehrmannille päänvaivaa. Vaikka kaksikko toikin mielestään Lanciaa niin auton kuin kuljettajankin suorituskyvyn äärirajoilla, minuutin heidän jälkeensä reitille startanneen Pekka Rantakarin B-ryhmän Audi Quattron lisävalojen keila saavutti heidät aina jarrutuksissa.

"En voinut käsittää sitä. Olihan Lancia kunnon ralliauto, enkä mielestäni ollut tehnyt virheitä. Oli pakko painaa menemään entistäkin nopeammin; vauhtini kasvoi ainakin ’puolella’", Vierimaa selvittää.

Yhtä kummissaan oli kartanlukijakin, sillä suorilla kukaan ei tuntunut saavuttavan heitä, mutta heti mutkiin jarrutettaessa takana välähtivät voimakkaat lisävalot aivan kuin alustavasti tietä pyytääkseen.

"Jäimme odottamaan sitten maali-AT:lle nähdäksemme, kuka meidät ajoi kiinni. Mutta eihän takanamme ketään ollut. Siinä hetken ihmettelimme, kunnes meillä välähti. Lancia posautteli pakoputkestaan aina jarrutuksissa kunnon lieskan, ja se valaisi koko takamaiseman aina noin sekunniksi. Eihän se olisi mielestämme voinut tulla mistään muusta kuin jonkun toisen auton valoista", Fehrmann täydentää.

Liekö sitten ”näkymättömän takaa-ajajan” vai minkä ansiota, mutta Vierimaa ja Fehrmann voittivat yleiskilpailun. Antero Laine hävisi heille kolme sekuntia.

"Laineen päänahka pimeissä ralleissa oli tosi haluttu", Vierimaa myhäilee.