Ensimmäiset rallinsa Pentti Sinkkilä ajoi jo vuonna 1966. Autona oli silloin Volvo 544, mutta vuodeksi 1970 kalustoksi vaihtui Sunbeam Imp.
”Imp tuli vähän vahingossa, kun Wihurilta sai hyvät avut. Se ei ollut kuitenkaan kovin kestävä auto pitkissä kisoissa; Suurajoissa lähti moottori irti ja tapahtui kaikkea muuta”, Sinkkilä muistelee.

Paluu Volvoon oli puhdasta sattumaa. Samaan aikaan ja samanlaiset autot ostivat myös Markku Alén ja Eeva Heinonen.
”1970 olin Volvoon yhteydessä ja he tekivät meille valmiin kilpa-auton seuraavalle vuodelle. Jokainen meistä osti auton siihen aikaan melko näennäisellä summalla. Siihen pakettiin kuitenkin kuului vuoden kaikki huollot ja ilmoittautumismaksut.”

Ensimmäinen kisa uudella autolla oli heti tammikuun ensimmäisinä päivinä vuonna 1971 ajettu Riihimäki-ralli.
”En ehtinyt ajamaan kilometriäkään ennen kisaa. Heinon Pekka, joka oli rakentanut auton, toi sen Riihimäelle. Muistaakseni heti ensimmäisellä pätkällä olin luokkani nopein ja lopputuloksissa olimme luokassamme kolmansia, joten Volvo osui saman tien käteen”, Sinkkilä kertoo.

Lähellä kärkeä

Volvo 142 sopi Sinkkilän ajotyyliin ja tulostakin tuli. Helmikuun lopulla 1971 ajetussa Hankirallissa Sinkkilä oli lähellä yllätystä.
”Se oli ensinnäkin pitkä kisa; Helsingistä lähdettiin ja ajettiin Kouvolaan, sieltä Mikkeliin ja Jyväskylään. Sen jälkeen jatkettiin Poriin ja sieltä takaisin Helsinkiin. Kolme päivää ajettiin.”
”Ensimmäinen EK oli Sipoossa ja se oli Hannu Mikkolan, Timo Mäkisen ja Markun hyvin tuntema treenipätkä. Lähdin muistaakseni Hannun perään ja olin kaikkien yllätykseksi toiseksi nopein. Sitten kun kisa eteni, olin koko ajan kärjen tuntumassa.”

Sinkkilä oli lähellä suistumista, kun karavaani oli lähestymässä Jyväskylää.
”Mikkolan Hannulla oli kesäpaikka Jämsän alapuolella. Hän oli keskeyttänyt aikaisemmin ja lähti kesäpaikalleen, kun reitti kulki siitä ohitse. Siellä oli yksi huomiopaikka, mutta Hannu oli sanonut, että sen pystyy ajamaan täysillä ja kävi nappaamassa varoitusmerkin pois.”
”Kyllähän sen pystyi ajamaan täysillä, mutta tarkalla oli, ettemme menneet metsään siinä kohtaa. Kuulimme vasta myöhemmin, että se oli Hannun tekosia”, Sinkkilä naurahtaa.

Loppuun saakka Sinkkilän onni ei kestänyt. Kisan viimeisiä pätkiä ajettiin Ulf Grönholmin kotimaisemissa Inkoossa. Tuohon aikaan huolto kiersi reitillä seuraten huollettavaansa ollen yleensä valmiina joka EK:n jälkeen.
”Se oli sellainen pätkä, johon huolto ei olisi helposti päässyt, joten sovittiin, ettei sinne tarvitse tulla. Tiesimme, että automme kannentiiviste vuosi pikkuisen. Ajoimme koko ajan hyvässä ennakossa, jotta ehtisimme vaihtamaan sen kannentiivisteen ja Volvolla oli valmius siihen. Markku oli jo keskeyttänyt, joten Volvo huolsi pelkästään meitä.”
”Eikö se kannentiiviste sitten simahtanut juuri sille pätkälle. Menetimme hyvän sijoituksen aivan kisan lopussa ja olisin ollut tuloksissa todella korkealla”, Sinkkilä harmittelee.

Sinkkilän kisaa leimasi myös eräs erikoinen piirre; hän ajoi koko kisan samoilla renkailla.
”Minulla oli sellaiset renkaat, joita kukaan muu ei käyttänyt. Samanlaisella loivalla v-kuviolla ajetaan nykyäänkin rallia.”
”Ne oli suunniteltu jääradalle ja nastat olivat neliskanttiset, vinopäiset ja aika pitkät. Ne pysyivät niin hyvin kiinni, että ajoin samoilla renkailla kolme päivää ja koko ajan olin hyvässä vauhdissa.”

Kovaa alamäkeen

Toisin kuin muut 1970-luvun alkupuolen kärkikuskit, jotka ajoivat kisoja tavoitteellisesti pyrkien kohti kansainvälisiä ralleja, Sinkkilä ajoi puhtaasti harrastusmielessä. Pienemmissä ralleissa Sinkkilä oli Volvollaan kuitenkin kova tekijä.
”En ajanut SM-sarjaa, enkä käynyt kertaakaan Tunturissa. Budjetti oli sen verran pieni, että ajoin vain valikoituja kisoja”, hän kertoo.

Aina tie ei kuitenkaan riittänyt. Jyväskylän talviralli 1971 päättyi keskeytykseen värikkäiden vaiheiden jälkeen.
”Siihen aikaan kaikki kuskit olivat hyviä kavereita keskenään ja löimme vetoa, että kuka ajaa Laajavuoressa nopeimman ajan”, Sinkkilä aloittaa.
”Ennen kisaa puhuttiin, että Volvolla ei pärjää ylöspäin mentäessä. Mutta Markkukin sanoi, että alamäkeen tullaan ’Penan’ kanssa kovaa.”
”Se oli lyhyt pätkä; ensin ajettiin mäen päälle ja toista puolta alas. Mäen päällä oli tolppa, joka piti kiertää ja heti tolpan jälkeen oli väliaikapiste. Olin ainoa, joka kiersi tolpan vasemmalta puolelta; muut ajoivat liikennesääntöjen mukaan oikealta.”

Ja kovaa alamäkeen Sinkkilä tosiaan tulikin, muttei aivan suunnitellusti.
”Keula nappasi vähän penkkaan kiinni ja tulimme varmaan 50–100 metriä katollaan liukuen. Jumankauta se oli hurja tilanne.”
”Tuulilasi meni rikki ja pieni pelkotila iski päälle, mitä tästä mahtaa tulla, mutta onneksi ei mitään pahempaa. Pääsimme jatkamaan ja lasikin vaihdettiin, mutta ei se kisa siitä enää oikein lähtenyt”, Sinkkilä kertaa.

Tuplamestaruus jokkiksessa

Rallista Sinkkilä siirtyi radalle ja jokamiesluokassa hän voitti ensimmäisen SM-kultansa 1984. Autona oli kuinka ollakaan Volvo, malliltaan tuttu 544.

Vuotta myöhemmin Sinkkilä jätettiin neljänneksi, mutta 1986 mies otti jälleen kultaa.
”Kärki ajoi silloin Volkkareilla. Volvoa pidettiin vähän kummajaisena, koska eihän kardaaniautolla ollut kukaan muu voittanut kuin minä.”
”Vuoden 1986 mestaruus oli oikea työvoitto. Voitin alku- ja välierät ja rata oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Vähän ennen A-finaalia alkoi vesisade. Varikolla alkoi supina, että nyt ei Sinkkilä pärjää, kun on painava auto ja märkä rata.”

Muiden suunsoitto antoi Sinkkilälle vain lisää motivaatiota näyttää, mihin Volvolla pystyy.
”Sain finaalissa hyvän lähdön ja pääsin ensimmäisellä kierroksella keulaan. Kun tulimme lähtösuoralle, nopeat Volkkarit pääsivät iskemään ja Tapio Varho nousi ohitseni kärkeen. Osasin kuitenkin ajattaa hänet ’miinaan’; hän ajoi vain sisälaitaa, mutta pääsin hyvällä ajolinjalla ohitse.”

Seuraavilla kierroksilla Sinkkilä joutui tosissaan taiteilemaan, etteivät aivan takapuskurissa roikkunut Varho ja muut pääsisi uudestaan ohi.
”Ensin tein hämyjarrutuksen ja Varholla meni siinä reseptit sekaisin. Sillä sain tehtyä vähän eroa ja pääsin suoralle pienen kaulan turvin.”
”Toisella kerralla ajatin häntä vähän metsään pääsuoran jarrutuksessa, ja sen jälkeen olikin helppoa ajaa maaliin. Se oli hieno voitto”, Sinkkilä muistelee.

Sinkkilä sanoo, että hänen käyttämänsä Volvot olivat edullisia ja käytännössä vakioita, vaikka moni luuli niiden olevan suurella rahalla rakennettuja.
”Timo Kormu, joka oli tehnyt minulle autoja jo aikaisemmin, rakensi ne. Hänellä oli virityspaja Ruotsissa ja hän oli kerännyt talteen kaikki jämäosat, jotka olivat jääneet, kun kilpa-autoihin oli vaihdettu kunnon osat. Moottori ja osat eivät maksaneet minulle juuri mitään; vähän työstä taisin jotain maksaa”, Sinkkilä paljastaa.

Voittoautosta tehtiin Sinkkilän mukaan yhteensä yli 100 tarjousta. Mutta auton kisakäyttötunnit olivat jo tulleet täyteen, vaikka sitä ei kukaan tuolloin vielä tiennytkään.
”Pohjanmaalainen kaveri, joka auton lopulta sai, soitti pari viikkoa kisan jälkeen, etten olisi päässyt enää kierrostakaan sillä autolla. Sieltä oli männät aivan sulaneet ja kannessakin halkeama”, Sinkkilä naurahtaa.

Tässä tapauksessa kisakoneen kesto oli mitoitettu harvinaisen tarkasti ja myös onnistuneesti!

Juttu on julkaistu Vauhdin Maailmassa 3/2020