Mieletön rohkeus. Näillä sanoilla Robert Lappalainen kuvailee tuntojaan ennen ensimmäistä kilpailuaan vuonna 1976. 

– Olin muuttanut Ruotsista takaisin Suomeen. Soitin kavereilleni Göteborgiin; voisinko vuokrata heidän 1300-kuutioisen Alfa Romeonsa Artukaisten ajoihin. Minulla ei ollut hirveästi rahaa, mutta auto saatiin Turkuun. 

Lappalaisella oli hirveä polte päästä ajamaan, mutta ensiaskeleet kilpa-autoilijana olivat vähintäänkin haastavat.

– En ollut aiemmin ajanut kilpa-autolla. Harjoituksissa ajoin muiden perässä ja apinoin heiltä ajolinjoja. Arpiaisen Mika lainasi kypärän, hanskat, kengät ja haalarin. Kilpailussa Henri Toivonen voitti ja minä olin kolmas.

Ensimmäisen kisan jälkeen Lappalaisen ajamiset jäivät vähemmälle, mutta Skandinaviassa ajettu Camaro Cup vei Lappalaisen sydämen. 

– Se kolahti kanuunan lailla; isot autot ja V8-moottorit. Hankin Ruotsista Camaron 1980, mutta ei minulla mitään kokemusta ollut sellaisista autoista. Kun sain enemmän kokemusta V8-autoista, voitin Camaro Cupin mestaruuden kolmesti vuosina 1982–1984.

Lappalainen oli aktiivinen myös radan ulkopuolella. Hän perusti Suomeen Special Saloon -luokan 1984, johon hän hommasi Amerikasta IMSA-Camaron.

– Ajoin sitä kaksi vuotta. Koko ajan oli tavoitteena lähteä Amerikkaan ajamaan, mutta kaikki nauroivat ja sanoivat, etten ikinä pääsisi sinne.

Lappalainen ajoi Skandinavian Special Saloon -luokkaa ja SM-sarjaa. Ulkomailla ei kulkenut, sillä autossa oli ongelmia. Kotimaassa homma toimi; 1985 hopeaa ja 1986  mestaruus. Se oli ponnahduslauta isompiin ympyröihin.

– Olin päättänyt, että mestaruus pitää tulla jommastakummasta sarjasta tai muuten Amerikan matka tyssää saman tien. Titteli antoi itseluottamusta ja se myös vaikuttaa Amerikassa.

Kuva

Nobody herättää kiinnostusta

Syksyllä 1986 Lappalainen vuokrasi auton kahteen Trans Am -osakilpailuun

– Miamissa oli katurata, eikä autossa ollut ohjaustehostinta. Olin kusessa. Vaikka olin varmasti sarjan kovakuntoisin kuski, ajattelin, että nyt kuolen. 

– Kilpailun puolivälissä loppui puhti, mutta onneksi vaihdelaatikko meni jumiin ja keskeytin. Luojan kiitos se hajosi, koska muuten olisin tappanut itseni.

Kauden päätösosakilpailu ajettiin St. Petersburgissa Floridassa.

– Sanoin, etten aja, jos autoon ei saada ohjaustehostinta. Autoa vuokrannut kaveri laittoi tehostimen ja kisa meni hyvin. Olisinko ollut 11:s.

Lappalainen sanoo amerikkalaisten olleen ystävällisiä tuntemattomalle suomalaiselle.

– Kun ei ollut nimeä, olin heille täysin nobody. Mutta minulla oli tavoite.

Viimeisessä kisassa tullut hyvä sijoitus auttoi sopimusneuvotteluissa.

– Sitten minut jo huomattiin. Neuvotteluja käytiin. Sitten näin Fordin rekat. Voi vitsi sentään! Kilpa-autot oli maalattu autenttisesti rekan kylkeen. Ne olivat käsittämättömän hienoja. 

– Se oli sellainen kipinä, että ei j......ta, minun on pakko päästä Fordille.

– Yhdeltä kaverilta menin kysymään änkyräenglannillani, miten Fordille pääsee. Hän alkoi nauraa, että ei sinne päästä, sinne kutsutaan. Kysyin, että how about me, johon hän tokaisi ”Never. Ei mitään saumaa – ikinä”.

– Se oli kuin punainen vaate. Minulla ei ollut sen jälkeen mitään muuta päämäärää kuin päästä Fordille.

Riski kannattaa

1988 lopussa Lappalainen pääsi vihdoin Fordin rattiin. Kahta tarjolla ollutta ajopaikkaa tavoitteli 17 kuljettajaa.

– En vieläkään ymmärrä, mutta saimme ajopaikan Roushilta, joka oli Fordin tehdastiimi. He arvostivat minua ja entistä vaimoani Marja-Leenaa, joka hoiti kiitettävästi asioitani USA:ssa.

Ford-kuljettajana Lappalainen debytoi Kanadassa Mosportin radalla Trans Am -kilpailussa. Autoksi hän sai edellisen vuoden Mercury Caprin.

– Pamautin kylmiltään aika-ajoissa 10:nneksi. Kisassa nousin muutamia sijoja, mutta taas vaihdelaatikko löi jumiin. Ilmeisesti olin liian raju.

– Olin kisan jälkeen ihan luut maassa; tähänkö homma tyssäsi. Jack Roush tuli taputtamaan olalle ”kaikki hyvin”. Hän sanoi, että huomenna lennetään Floridaan uuden auton testeihin ja kysyi, haluaisinko lähteä sinne.

Lappalainen teki vaikutuksen tulevaan tallipäällikkönsä.

– Jack oli tehnyt päätöksen, että valitsee minut. Hirveällä riskillä hän otti tuntemattoman suomalaisen. Toista autoa pääsi ajamaan Dorsey Schroeder. 

– En varmasti ollut nopein, mutta minussa oli ilmeisesti potentiaalia, jonka Jack näki.

Kuljettajavalinnat osuivat nappiin, sillä Roush Racing voitti merkkimestaruuden ja Schroeder kruunattiin kuljettajien mestariksi. Myös Lappalainen pääsi ensimmäistä kertaa podiumille.

– Ensimmäisessä kisassa olin kolmas. Se oli kiitos Fordille ja Roushille. Epäonnistuin kyllä monta kertaa sen kauden aikana. Omia mokia tuli, kun oli 30-40 autoa viivalla. Siinä saa olla aika skarppina. Viides sija oli hyvä tulos ensimmäiseksi vuodeksi.

”Yli on mentävä”

1990 kauteen Lappalaisella oli jälleen selvät sävelet.

– Puhuin ennen kauden alkua, että aion voittaa ensimmäisen kisan Phoenixin katuradalla, jossa ajettiin samana viikonloppuna myös F1-osakilpailu. Moni ajatteli, että olen seonnut. Mutta tein todella paljon töitä sen eteen. Olin fyysisesti valmis.

Aika-ajossa ”Roope” oli vasta  7:s.

– Hiljalleen nousin. Ajo sujui erittäin hyvin. 10 kierrosta ennen loppua näin peileistä, että Chris Kneifel Chevroletilla oli toisena. Sellainen kaksimetrinen, ihan sika jätkä, jolla oli vielä tappajan ilmekin. Päätin, että saakeli ohi hän ei mene. Jos menee, on mentävä yli.

– Huusin ja kirosin autossa tsempatakseni itseäni. Sain hurmoksen päälle. Jokaisella kierroksella kasvatin eroa. Voitin selvästi ja neljänneksi viimeisellä kierroksella tein rataennätyksen.

Lappalaisen tietämättä  Roush oli lyönyt vetoa suomalaiskuskinsa puolesta.

– Fordin ylin johto oli paikalla. Jack löi 100 taalaa vetoa Fordin kv-kilpailutoiminnasta vastanneen Michael Kranefussin kanssa. Jack oli sitä mieltä, että minä voitan. Mike sanoi, etten voita.

– Kilpailun jälkeen Jack tuli luokseni ja sanoi ”tuossa on 50 taalaa”. Kysyin mistä hyvästä? Hän kertoi vedostaan ja antoi puolet voitoistaan minulle.

Neljän vuoden koulu

Lappalaisella oli pääsponsorinsa John Player Specialin kanssa sopimus kaudesta 1991, mutta JPS-brändin alasajo muutti suunnitelmia.

– Jack kysyi mitä haluaisin jatkossa tehdä. Kerroin, että Nascar kiinnostaisi.  Hän sanoi, että jos haluan jatkaa Nascarissa, hän antaa auton, mutta minun pitäisi hankkia sponsorit.

– Jack sanoi myös, että jos lähden Nascar-sarjaan, se on neljän vuoden ohjelma. Ensimmäisenä vuonna oppisin ovaalin lainalaisuudet. Toisena vuonna oppisin auton ja kolmantena vuonna osaisin auton ja radat. Viimeisenä vuotena joko pärjäisin tai en.

– Olin silloin 40. Mietin, että en ala tämän ikäisenä opetella kilpaa ajamista.

Lappalainen päätti palata Suomeen. 

– Jack oli oikeassa. Mietitään esimerkiksi Juan-Pablo Montoyaa; hänkin alkoi pärjätä vasta neljäntenä vuotenaan. Ja olisiko minusta tullut ikinä huippukuljettajaa, sitä ei voi tietää.

Vauhti tallella

Lappalainen lopetti uransa Kemora 500 -kilpailun voittoon kesällä 1991.

– Kun olen kerran lopettanut, päätös on pitänyt. Olen saavuttanut näillä eväillä hienon uran.

– Kävin pari vuotta sitten Alastarossa ajamassa Jari Nurmisen Camaroa. Jari luuli, että huijaan sanoessani, etten ollut 25 vuoteen ajanut kilpa-autoa. Kierrosaikani olisivat riittäneet kilpailussa puolivälin paikkeille. Testi oli kiva. Sitten joku ääni sanoi, että rauhoitu. Mutta oli mukavaa verestää vanhoja muistoja.