Jouko Kallio on mestaruusmagneetti ja todellinen autourheilun monitoimikuljettaja. Hän on voittanut 22 Suomen mestaruutta ja himmeämpiä mitaleita hänellä on saman verran. Kallion ura huipentui kahteen Truck Racingin EM-kultaan.

Artikkeli on julkkaistu Vauhdin Maailman numerossa 2/2015

Jouko ”Jokke” Kallion ura alkoi vuonna 1971. Valmistuttuaan teknillisestä koulusta hän pääsi elämänsä ensimmäiseen vakituiseen työpaikkaansa Auto-Helkamalle Turkuun.

- Olin vuoden siellä työnjohtajana. Siihen aikaan Suomen Koneliike oli erittäin aktiivinen moottoriurheilussa ajattaen kilpailijoita niin moottoripyörillä kuin autoillakin. Työpaikallani oli moottoriurheiluhenkinen porukka, joka oli vähän ollut itsekin touhuissa mukana; ainakin järjestelypuolella. Siellä yrityksen takapihalla makasi sellainen vanha Skoda 1000 MB. Koitin ostaa auton – ja sainkin sitten sen. Raimo Vannisen kanssa aloin tehdä Skodasta kilpa-autoa, Kallio muistelee.

Kalliosta tuli heti ”tallikuljettaja”. Pitkän linjan autourheilija ja autourheiluvaikuttaja Rainer Eklund oli tuohon aikaan Suomen Koneliikkeessä töissä ja hänen myötävaikutuksellaan Kallio sai Skodaansa mm. vaihteistovälityksiä. Kallion pomo Jouko Niemelä, muutaman kilpailun aikaisemmin Skodalla ajanut, puolestaan antoi uraansa aloittaneelle alaiselleen mm. Mini Cooperin venttiilinjousia.

- Meillä oli hyvä työporukka, joka jeesasi toisiaan. Aluksi ajelin Skodallani niin työ- kuin kilpailumatkatkin. Lähtiessäni Skodalla kisoihin laitoin piikkipyörät takaistuimelle, Kallio naurahtaa.

Uransa ensimmäisen kilpailun Kallio ajoi Urjalassa. Jääratakisojen junioriluokassa hän sijoittui neljänneksi. Se oli lähtölaukaus ennätysmäisen pitkälle ja menestyksekkäälle uralle.

Skodan jälkeen Kallio siirtyi Fiateihin. Vuosien saatossa hän kilpaili periaatteessa kaikilla autourheilukäyttöön sopivilla italialaistehtaan malleilla. Kallio aloitti takamoottorisella 850:lla, jota seurasivat 128:n eri versiot, 126, 127, X1/9, useampi Ritmo sekä kansallisella tasolla hieman harvinaisempi Mirafiori 131 Abarth.

- Kilpailemiseni Fiateilla johtui siitä, että Auto-Helkamalta siirryin Hankkijan hommiin, joka oli silloin Fiatin edustaja Suomessa. Hankkijalla oli innokkaita kavereita, jotka olivat seuranneet uraani junnuissa. Yhdessä sitten heidän kanssaan aloin tehdä ensimmäistä ”kasipuolikasta” Fiatiani, Kallio kertoo.

Kaikkea mahdollista

Kallion uraa voi kuvata lyhyesti ja ytimekkäästi monipuoliseksi. Hän on kilpaillut useimmissa Suomessa järjestettävissä autourheilulajeissa. Huomioitavaa on lisäksi se, että hän osallistui samallakin autolla useisiin eri lajeihin.

- Esimerkiksi Fiat 850:lla kiersin yhtenä vuonna kaikki Suomen pitkät rallit Jyväskylän Suurajoista alkaen. Sen lisäksi ajoin samalla autolla ratakisoja ja talvella vielä jäärataakin. Kaikkien näiden kilpailumuotojen lisäksi autolla ajettiin vielä siviiliajojakin, Kallio hämmästyttää.

Pelkästään Fiatit eivät Kallion käsissä osoittautuneet monitoimisiksi autoiksi, vaan yhdistetyn perhe- ja kilpa-auton rooliin pääsi myös Opel Commodore GS/E, jonka Kallio hankki 1977. Opel oli 2,8-litraisella kuutoskoneella varustettu Coupe-malli, joka oli kilpailukäytössä selkeästi harvinaisempi kuin Kadettin GT/E-malli.

- Commodore oli mulla siviilikäytössäkin. Autossa oli vetokoukku. Laitoin kärryyn perään ja sinne Fiat ”Äksän” ja menin kisoihin, joissa osallistuin lähtöihin kummallakin autolla, Kallio kertoo.

Ykkösryhmäläiseksi rakennetulla Commodorella ja sen vetokoukullisella ”Suomi-versiolla” Kallio ei kuitenkaan saanut kilpailla kuin yhdessä kilpailussa.

- Järjestäjät totesivat, että taka-akselin takana oleva vetokoukku on hyvä lisäpaino kardaanivetoisessa autossa, joten koukku kiellettiin. Sen jälkeen joka helkkarin kisassa pitikin koukku kaivaa irti ennen osallistumista. Ykkösryhmään ei oltu luokiteltu vetokoukkua, Kallio virnistää.

Commodoren jälkeen Kallio kilpaili perinteisimmillä kilpa-autoilla, kunnes hän alkoi kilpailla Chevrolet Camarolla. Ykkösryhmään luokitellulla V8-moottorisella autolla Kallio osallistui jääratakisoihin.

- Timo Tuomikoski oli Bee-Gee-farkkumerkillään tukemassa Fiatiani. Hänellä oli tuollainen Camaro, jolla pääsin sitten kilpailemaan. Kyllähän auto jääratakisoissa herätti hilpeyttä, Kallio kertoo.

Camaro oli takavetoinen, tehokas – ja Kallion mukaan työläs ajettava.

- Jääratahommiin siinä oli aivan rajattomasti voimaa ja aivan helkutin hidas ohjaus. Se oli vähän samanlainen kuin Commodorekin; kummassakin sai tehdä töitä ihan tosissaan. Camaro painoi ihan älyttömästi ja sen lisäksi se oli aivan tajuttoman huono lähtemään viivalta. Kyllä mä Camaron alustaan joitakin ”vietereitä” vaihdoin saadakseni auton toimimaan paremmin jäällä, kun sillä oli aikaisemmin ajettu asvaltilla, hän vertailee.

Jenkkilotja nytkäytettiin ihan pintakaasulla liikkeelle. Kun pyörät olivat löytäneet pitoa, kaasupoljinta uskalsi painaa syvemmälle. 

- Mutta jos painoi kaasua vähänkään liikaa, auto meni ainoastaan alaspäin kaivautuessaan jään sisään. Eihän Camaro todellisuudessa mikään jäärata-auto ollut. Välitykset olivat sellaiset, että kisoissa pystyin ajamaan kahdella vaihteella, Kallio myöntää.

Camaron tekniikka oli jenkkityyliin varsin perinteistä. Sellaista, jonka tavallinen kyläseppäkin osasi virittää. Tuohon aikaan dynamometrit olivat vielä harvinaisuuksia, eikä Camaroakaan Kallion aikana käytetty koskaan sellaisessa.

- Silloin autot säädettiin ihan normaalisti maanteillä ajamalla, hän paljastaa.

Jäältä veteen

Yleensä helposti naurava ja vitsaileva turkulainen vakavoituu Camaroa ja vuoden 1982 Urjalan jääratakisaa muistellessaan.

- Siinä meinasi ihan oikeasti käydä huonosti. Oli ollut huono talvi ja kisa käytiin kevätjäillä. Mä ajoin pääsuoran päässä pitkäksi, Kallio tarinoi.

Jääratakisoissa on kautta aikojen ollut ongelmana piikkirenkaiden nostattama lumipöly. Kun edessä on läpinäkymätön lumiseinä, vaatii uskallusta laskea nilkka suorana. Se oli – ja on edelleenkin – kuitenkin menestykseen vaadittava omi-naisuus. Siinä vaiheessa, kun edellä ajavan nostama lumipöly hälveni, takaa-ajaja tiesi joko jääneensä liikaa tai ajaneensa väärää linjaa.

- Sitten kun tuli kirkasta vastaan, se olikin lumivalli, Kallio kuvailee Urjalan ulosajoaan.

Tilanne olisi ollut aivan tavallinen radalta suistuminen, jos vallin takana olisi ollutkin normaalisti jäätä. Mutta näin ei ollutkaan, vaan jää oli sulanut. Sulaan veteen joutuessaan Kallio yritti ensin pelastaa tilanteen.

- Camaro mennä retkahteli siinä koko ajan syvemmälle. Järjestävät huusivat minulle ”Tule pois. Siinä kohdassa on pari metriä vettä”, hän sanoo.

Kun auto ei noussut enää omin avuin takaisin kovalle jäälle, Kallion oli pakko luovuttaa. Pahimmillaan Camarossa oli vettä sisällä jo kuljettajan istuimen tasolla. 

- Ihan tosi paikkahan se oli. Olin siihen aikaan vielä nuori mies, joten en siinä sentään ehtinyt pelästyä, hän keventää.

Kylmästä kylvystä Camaro hinattiin pitävämmälle jäälle. Ulosajossa oli mukana onneakin, sillä kastuminen oli auton saama ainoa vaurio. 

Ensimmäisen Camaro-kautensa jälkeen Kallio hankki vielä kokemuksia haaramoottoreista. Hän kilpaili Camaro-Cupissa Ruotsista hankkimillaan autoilla vielä vuonna 1985.

- Camaro-Cupin autot olivat ihan eri pelejä kuin Timon ykkösryhmäläinen, Kallio toteaa.

Hetken jopa ammattina 

Ralli ja rata-ajon eri alalajit nivoutuvat sulavasti Kallion uraan. Varsinaista ykköslajiaan hän ei nimeäkään, vaan painottaa harrastamisensa monipuolisuutta.

- Ei minulla ole koskaan ole ollut väliä mitä olen ajanut, kunhan vain olen päässyt harrastamaan, Kallio korostaa.

Harrastaminen muuttui kuitenkin ammatiksi, kun Kallio siirtyi henkilöautoista kuorma-autojen EM-sarjaan. 1990 Kallio ei vielä tuntenut ulkomaalaisia asvalttiratoja, joten hän hyödynsi kaikki keinot saadakseen ratoihin tuntumaa. Kun Englannin Brands Hatchiin ei löytynyt vapaata harjoitusaikaa, Kallio ilmoittautui sikäläiseen kilpa-ajokouluun. 

Kallio sai opettajakseen naiskouluttajan, joka kurssin lopussa antoi oppilaansa ajaa niin kovaa kuin pystyi. Kun Kallio taittoi Ford Escortin Brands Hatchin radan alamäkimutkaan noin 160 km/h vauhdilla lievässä nelipyöräluistossa, opettajan itsehillintä ja etenkin luottamus kuljettajaansa petti. Brittineito potki hysteerisesti ja paniikkireaktiossaan hän laukaisi ohjaamossa olleen jauhesammuttimen. 

Kallio sai ajostaan tietenkin rajun ripityksen. Paras oli kuitenkin vielä edessä. Seuraavana päivänä ajo-opettajatar ilmestyi kuorkkikisan varikolle, jossa hän tapasi ajopukuisen Kallion. Sisun tehdaskuljettaja pyysi tuossa vaiheessa kohteliaasti anteeksi, kun ei ollut muistanut kertoa ajaneensa aikaisemmin ”joitakin” kisoja.

Vaan eivätpä brititkään jääneet aseettomiksi. Pari kuukautta kisan jälkeen Kallio sai ajokoulusta todistuksen, jossa hänen todettiin ajaneen parin sekunnin erolla seuraavaan ajokoulun kautta aikojen rataennätyksen.

- Leipätöikseni en ole ajanut muulla kuin Sisulla. Silloin otin jopa kaksi vuotta virkavapaata työstäni Pohjola-vakuutusyhtiöstä. Ensimmäisenä Sisu-vuonna olin vielä normaalisti töissä. Mutta siinä oli niin paljon kaikenlaisia pr-hommia ja muita pomppimisia ajamisen lisäksi, että totesin ihan itse, etten viitsi samanaikaisesti harrastaa työntekoa ja kilpailemista. Sitten virkavapaan loppupuolella silloinen pomoni Pohjolassa ilmoitti, että minun pitäisi tehdä ratkaisu jompaankumpaan suuntaan. Kun olin saavuttanut Truck Racingissa kaiken ja Sisu halusi Harri Luostarisen teamiin, mun oli helppo luovuttaa, Kallio toteaa.

Mestaruuksien lisäksi Kallio sai Truck Racingissa Euroopan laajuista kuuluisuutta pitkävartisista nahkalapikkaistaan, jotka aluksi korvasivat perinteisemmät ajokengät. Lapikkaisiin Kallio tutustui jo henkilöautoaikoinaan. Jokioislainen suutari teki Kalliolle lapikkaat ja niiden valmistuttua käsityön taitaja poltti lapikkaiden puulestin.

- Pidin lapikkaita ensin jääratakisoissa. Kuorma-autokisoissakin sain ajaa muutaman kisan lapikkaat jalassani, mutta sitten ne kiellettiin. Olin jo lähtöviivalla, kun katsastusmies tuli nyppimään oveani auki ilmoittaen etten saisi ajaa enää lapikkaissa. Siinä vaiheessa mekaanikkoni ”Hati” Niemelä teki varmaan juoksun nopeusennätyksen lähtiessä hakemaan varikolta ajokenkiäni. Hän juoksi puoli kilometriä, toi minulle kengät ja vaihdoin ne lähtöviivalla, Kallio kertoo.

Mutta lapikkaiden taru jatkui vielä ne kieltäneen säännön jälkeenkin.

- Aina tullessani maaliin, huoltopojat olivat odottamassa minua lapikkaiden kanssa ja laitoinkin ne sitten jalkoihini. Se oli sellaista teatteria, Truck Racingissa Euroopan mestaruudet vuosina 1991 ja 1992 voittanut Kallio sanoo.