Vauhdin Maailma julkaisi vuonna 2002 juttusarjan, jossa esiteltiin F1-maailmanmestarit. Sarja alkoi Giuseppe Farinasta, historian ensimmäisestä F1-maailmanmestarista.

Kuva

Formula 1:n ensimmäinen maailmanmestari lienee jäänyt kaikista kruunun voittaneista suurelle yleisölle tuntemattomimmaksi, eikä ihme. Miehen omalla persoonalla on osuutensa asiaan. Nino Farina oli omapäinen, vähän sisäänpäin kääntynyt ja piti yksityiselämänsä visusti poissa julkisuudesta.

Aivan tyypillistä hänen jälkeensä jääneelle perimätiedolle on sekin, että jotkut lähteet väittävät tohtoriksi tituleeratun miehen suorittaneen oppiarvonsa oikeustieteissä, toiset taas poliittisessa historiassa.

Tällä kaikella on luultavasti ollut vaikutuksensa siihen, että myöhemmät sukupolvet ovat usein jotenkin ylenkatsoneet Farinaa. Häntä on pidetty hiukan värittömänä eikä missään nimessä samanlaisena lahjakkuutena kuin aikalaisiaan Juan Manuel Fangiota ja Alberto Ascaria. Silti hän oikeaan vireeseen päästessään ylsi näidenkin tasolle.

Edesmennyt F1-toimittajien pikkujättiläinen Denis Jenkinson tunnettiin armottomista arvioistaan. Nino Farinan taidot hän rankkasi kuitenkin kaikkein korkeimpaan kastiin todistettuaan, kuinka tämä hallitsi yliohjautuvan Alfa Romeonsa ohikiitävänä hetkenä Sveitsin GP:ssä vuonna 1951.

Farinaa luonnehdittiin kuljettajana nopeaksi ja tyylikkääksi. Näistä jälkimmäinen määre johtui paljolti hänen ajoasennostaan. Hänellä oli tapana kääntää rattia lähes suoraksi ojennetuin käsivarsin, mikä synnytti ylevän vaikutelman kevyestä ja rennosta kosketuksesta.

Tämä tapa yleistyi Farinan esimerkin innoittamana niin laajalti, että ainakin pari sukupolvea siviiliautoilijoitakin suosi sitä antaakseen ”urheilullisen” vaikutelman itsestään.

Giuseppe Farina oli Battista ”Pinin” Farinan vanhimman veljen poika, ja myös hänen isänsä oli osakkaana myöhemmin maailman maineikkaimmaksi nousseessa koriverstaassa. Suku oli sisällä autoilun maailmassa alusta alkaen, ja Ninokin sai ensimmäisen autonsa, 2-sylinterisen Temperinon, jo 9-vuotiaana.

Opiskellessaan vielä Torinon yliopistossa hän osti 1,5-litraisen Alfa Romeon, jolla lähti kisaamaan mm. omaa isäänsä vastaan maineikkaaseen mäkikilpailuun, joka ajettiin Aostasta Ison St. Bernardin solaan. Isä Farina päätyi kisassa 14:nneksi – poika sairaalaan katkottuaan luita auton romuttaneessa ulosajossa. Se oli ensimmäinen monista Farinan uraa leimanneista onnettomuuksista.

Kuva

NUVELARIN OPPIIN

Seuraavina vuosina Maseratiin vaihtaneen Ninon tulisen päättäväinen asenne pisti suuren Tazio Nuvolarin silmään, ja tämä päätti opastaa häntä.

Menestystä alkoi tulla, kun auto vaihtui taas Alfaan. Vuoden 1936 Mille Migliassa Farina ajoi ilman valoja läpi yön ja hävisi voiton vain puolella minuutilla.

Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina jopa Nuvolari oli alitehoisella Alfalla altavastaajana, kun Natsi-Saksan rahoittamat Mercedekset ja Auto Unionit jyräsivät Euroopan radoilla.

Farinan epätoivoinen yritys johti moniin ulosajoihin, mutta tulostakin syntyi. Hän voitti Napolin GP:n vuonna 1937 ja oli Italian mestari –37–39.

Farina olisi ajajana todennäköisesti ollut parhaimmillaan sotavuosina, mutta oli joka tapauksessa yhä iskussa, kun kilpailutoiminta taas alkoi aktivoitua 40-luvun loppupuolella.

Nino Farina ajoi edelleen vuoroin Maseradilla ja Alfalla, ja kun MM-sarja alkoi vuonna 1950, hän kuului Alfa Romeon ”kolmen F:n” tiimiin, jossa ajoivat myös Fangio ja Luigi Fagioli.

Kukaan tästä kolmikosta ei ollut enää mikään poikanen. Fangio lähestyi neljääkymmentä, Farina oli kauden alkaessa 43 ja Fagioli jo yli viidenkymmenen. Heillä oli kuitenkin aseenaan Alfan loistava 158-malli, ja MM-taistosta tuli täysin tiimin sisäinen kamppailu.

Farina ja Fangio voittivat kumpikin kolmesti, mutta mestaruus meni kolmen pisteen turvin ensin mainitulle.

Seuraavana vuonna Fangio nousi tallissa selväksi ykköskuljettajaksi, joskin Farina vielä onnistui voittamaan Belgian GP:n. Turhautunut italialainen siirtyi Ferrarille, jossa talon patruuna piti häntä arvossa jo sotaa edeltäneen, Alfan puitteissa tapahtuneen yhteistyön pohjalta.

Farina jäi kuitenkin myös Ferrarilla täysin tiimin tähtikuljettajan Alberto Ascarin varjoon. Tämä ajoi kausilla 52–53 yhä edelleenkin lyömättömän yhdeksän peräkkäisen voiton putken.

Vasta sen katkettua Farina onnistui nappaamaan ainoan GP-voittonsa Ferrarilla. Se tapahtui Nürburgringillä ja oli jäävä hänen viimeisekseen.

Ascarin siirryttyä Maseratille Farina päätti vielä jatkaa Maranellossa, mutta onnettomuudet Mille Migliassa ja Monzassa sotkivat kauden -54.

Hän palasi vielä Ferrarin rattiin seuraavana vuonna, vaikka tarvitsi kauden avanneessa Argentiinan GP:ssä morfiiniruiskeita taltuttamaan kipua jalkojensa palovammoista. Loppuvuodesta hän antoi periksi ja ilmoitti lopettavansa.

Päätös ei täysin pitänyt, sillä vielä kahtena seuraavana vuonna Farina yritti mukaan Indianapolikseen. Kun nuori amerikkalaiskuljettaja 1957 oli saanut surmansa hänen Indy-autoaan testatessaan, Nino Farina vetäytyi vihdoin lopullisesti radoilta.

Ajouransa jälkeiset vuodet hän toimi ensin Jaguarin ja sitten Alfa Romeon piirimyyntitehtävissä.

Vuonna 1966 hän oli Ford Cortina Lotuksellaan matkalla Reimsiin, Ranskan GP:tä seuraamaan, kun auto Chambéryn lähellä vuoristotiellä suistui tieltä ja osui kahteen puhelinpylvääseen.

Selvittyään lukemattomista onnettomuuksista kilparadoilla Nino Farina menetti näin henkensä siviiliauton ohjaimissa.

FARINAN MM-URA

GP-kilpailut: 33

Autot: 1950-51 Alfa Romeo,

52-55 Ferrari

Voitot: 5

Palkintokorokkeella:

20 kertaa

Paalupaikat: 5

Nopeimmat

kierrokset: 6

MM-sijoitukset: 1950, 1; -51, 4; -52, 2;

-53,3: -54 8; -55, 5.

MM-pisteitä: 128,5