”Autonkaatajanahan ne minut siellä enintään muistivat. Kilpailuosaston takapihalla makaa RAC-rallissa tuhoamani Escortin rypistynyt kori”, Ari Vatanen kirjoittaa kolumnissaan vuonna 1976.
No niin, ensimmäinen sopeutumisvalhe Fordin rallikoulun oppilaaksi on onnellisesti ohitse!
Tämä helpotuksen huokaus sisältää varmasti enemmän vilpitöntä tunnetta kuin arvaattekaan, sillä monestakin syystä on mahdollisimman edullisen vaikutelman luominen ollut minun kohdallani Englannissa juuri nyt äärimmäisen tärkeätä.
Autonkaatajanahan ne minut siellä enintään muistivat.
Jo ensimmäiseen ja toki tahattomaan, mutta silti terveelliseen muistutukseen menneisyydestä törmäsinkin heti Borehamiin tullessani: kilpailuosaston takapihalla makaa RAC-rallissa tuhoamani Escortin rypistynyt kori ja erääseen verstaan nurkkaan on yhteen kasaan koottu kaikki tästä autosta irrotetut osat.
Vilkaisu niihin on aina sopiva vihje uuteen kilpailuun lähdettäessä.
Englannin lehdistö puolestaan on viime viikkoina kirjoitellut huomattavan paljon ja kärkevästikin aiheena suomalaisten suosiminen ja englantilaisten syrjiminen Fordilla. Tässä ei tietenkään syntipukkina pidetä Ari Vatasta, vaan kivitys kohdistuu Fordin kilpailujohtoon.
Minä olen vain tahaton välikappale asiassa, mutta tärkeätä on kuitenkin osoittautua mahdollisimman hyvin luottamuksen arvoiseksi.
Borehamiin kotiutuminen kävi nopeasti, vaikka ensimmäisen viikon pääasiassa seisoskelinkin vain silmät ympyriäisinä ja sanakirja nyrkissä ihmetellen, kun muut tekivät ja osasivat.
Täällä on monta entuudestaan tuttua mekaanikkoa ja kaikki suhtautuvat minuun suurenmoisesti. Suomessa käyneet julistavat jatkuvasti ihastustaan maahamme ja seikkailuihinsa siellä.
Kaikkiaan kilpailuosastolla työskentelee kymmenen mekaanikkoa ja puolenkymmentä virkailijaa.
Parhaillaan on menossa kuumeinen valmistautuminen Safariin. Sinnehän Ford lähettää kolme autoa kuljettajinaan Timo Mäkinen, Roger Clark ja Robin Hillyar.
Minullekin on luvassa lentolippu Nairobiin, joten tämä oppilasaika vaikuttaa joka suhteessa mitä mielenkiintoisimmalta.
Montessahan ennätin jo pistäytyäkin ja jäänuottipartioon sain kumppanikseni rutinoidun veteraanin Tony Ambrosen, jota hauskempaa matkaseuraa vuorille tuskin voi löytää.
Tonyhan on takavuosien legendaarisia kakkosia ja hänen kohdallaan tuli juuri kaksikymmentä vuotta täyteen ensimmäisestä Monten retkestä, ja niinpä Tony onkin mitä osuvin mies kuvailemaan, millaista autourheilu oli silloin kun se parasta oli:
– Kyllä ralli oli herrasmiesten hommaa siihen aikaan. Harjoituspäivä aloitettiin kello kymmenen vaiheilla rauhallisesti nautitun aamiaisen jälkeen. Sopivantasoisen katsomamme ravintolan kohdalla pysähdyimme klo 13 lounaalle ja tämä seremonia kesti perinteisen ranskalaisen tavan mukaan pyöreät kaksi tuntia.
Siinä vaiheessa yleensä havaitsimmekin päivän alkavan jo huolestuttavasti hämärtää, joten harjoittelun jatkaminen niissä olosuhteissa olisi ollut ilmeisen vaarallista.
Siispä siirryimme valmistautumaan iltaohjelmaan, kertoi Tony.
Pahus, minä olen tainnut syntyä parikymmentä vuotta liian myöhään...
Eipä silti, kyllä Tonykin ennätti osansa saada ammattilaistumisen mukanaan tuomasta kovuudesta ja totisuudesta, ja siinä hän näkikin riittävästi syitä lopettaa.
Montesta itsestään totesin minulla olleen väärän kuvan, ehkä siksi että tätä kilpailua on niin paljon moitittu viime vuosina.
Se on rautaisen kova kilpailu ja tuntuu suorastaan pelottavalta ajatellakin, että itse ehkä joskus joutuu ajamaan siellä voitosta ja vetelemään kokkareiden syrjällä samaan tapaan kuin kaverit nyt.
Hattua minä nostan, ja korkealle, joka jätkälle.
Mutta yksinkertainen toimitus itse auton kuljettaminen kuitenkin näyttää olevan, kun vertaa sitä kaikkeen muuhun toimintaan mitä tehdastallin puitteisiin sisältyy.
Tässä suhteessa Boreham avaa silmät kokonaan uudella tavalla.
Jo pelkästään Monte Carlon rallia edeltänyt paperisota oli valtava, sillä esimerkiksi tulleja varten oli joka ainoan varaosan oltava paperille eriteltynä nimikkeineen ja arvoltaan määriteltynä!
Ole hyvä ja kirjaudu kommentoidaksesi.