Järjestyksessään 48. Safariralli vuonna 2000. Ajankohtana helmikuun loppu, ja kolmen kilpailupäivän mittaisen reitin erikoiskokeilla oli mittaa yhteensä 1 047.26 km. Tämän vuoden Safarirallissa vastaava luku oli 355.92 km. 

Ennen matkaan lähtöä tuli ottaa kuusi eri rokotusta, joista kaksi vaati vielä tehostusroketteen. Lähdin työreissuun tuuriini luottaen, vaaroista piittaamattomana suomalaisena yksin.

Hippoa katsomaan

Asuin neljä metriä korkeiden muurien sisäpuolella Nairobi Serena hotellissa, johon oli majoittunut myös Seatin rallitiimi. 

-Lähet sie hippoo kattoon, Seatilla tuohon aikaan ajanut Toni Gardemeister kysyi aamiaisella. Kesti jonkin aikaa tajuta, että Toni tarkoitti reissua läheiseen kansallispuistoon, jossa oli nähtävänä muun muassa virtahepoja.

Lähdin, ja ennen puiston aitojen sisäpuolelle ajoa meidän piti ostaa kiväärillä varustettu opas matkaamme. Ja syystäkin, sillä kaikki villieläimet liikkuivat alueella vapaana, ja mehän päätimme kävellä joen törmiä pitkin, jotta ”hippo” nähtäisiin. 

Ja näimmekin otuksen sekä muutaman krokotiilin, jonka jälkeen oli kiva lähteä takaisin hotellille sekä seuraavana aamuna rallia kuvaamaan. Kiväärimiehen ampumataito jäi onneksemme testaamatta.

Pukumies savannilla

Olin vuokrannut maastoauton, jolla ajelin kartta sylissäni pitkin savanneja. Huoltoparkkien reunat olivat pyöritelty piikkilangoilla useaan kerrokseen. En ollut aiemmin nähnyt piikkilankaa, johon oli kiinnitetty tuhansia teräviä partakoneenteriä. Paikallinen väestö haluttiin pitää väkisin alueen ulkopuolella.

Ralli sujui osaltani hyvin. Ensimmäisenä kilpailupäivänä olin ajanut pari sataa kilometriä Nairobista savannille, jossa ajattelin olleeni yksin. Ketään ei näkynyt missään ja laajalla alueella oli täysi hiljaisuus. Ja sitten yhtäkkiä takanani oli neljä paikallista asukasta, jotka seurasivat tekemisiäni kommentoiden.

Myöhemmin seuraavalla tieuralla sama juttu. En vieläkään ymmärrä, että mistä ne ihmiset ilmestyivät, sillä autoillessasi et nähnyt ristin sielua missään. Yhdessä kuvauspaikassani näin kaukana horisontissa pyöräilijän, ja kun hän pääsi lähemmäksi niin miehen pukeutuminen yllätti: kaverilla oli yllään vaalea puku, valkoisena ostettu kauluspaita ja musta kravatti. Mietin, että minne hän oli oikein matkalla? Ohittaessaan minut hän hymyili iloisesti.

Masai-mies uhkailee

Rallin toisena kilpailupäivänä pysähdyin kuvaamaan rallia erääseen kylään, jossa oli kaivo ja värikkäästi pukeutuneita asukkaita. Kysymyksessä oli Masai-heimon kylä, jossa värikkäästi pukeutuneet naiset hakivat kaivosta saviruukuilla vettä. Kun zoomailin heitä kamerani läpi, kylän miehet päällikkönsä kera kävelivät eteeni, ja yksi heistä asetti keihään kärkensä alle puolen metrin päähän kurkustani. Samalla kylän päällikkö lateli määräyksiä. 

En tietysti ymmärtänyt puheesta mitään, mutta arvelin, että naisten tai yleensäkin kylän asukkaiden kuvaaminen oli kiellettyä. Myöhemmin kuulin, että alueen asukkaat uskoivat yhä, että osa heidän sielustaan varastetaan valokuvaan.

Kaivon kostea ympäristö oli kerännyt jalkojeni juureen hyttysiä ja pieniä kärpäsiä. Oli oikeastaan ihme tai sitten se oli ennakkoon otettujen rokotteiden ansiota, että mikään kuumetauti ei minuun tarttunut.

Hyviä neuvoja

Ennen rallia Peugeotin rallitallin lääkäri neuvoi, että täällä kannattaa syödä vain keitettyä ruokaa ja pitää suihkussa suu kiinni, ettei vesi pääse limakalvoille. Elin ohjeiden mukaisesti ja pysyin kunnossa, toisin kuin muut. Useat kymmenet Euroopasta ralliin saapuneet saivat rajun vatsataudin. 

Kahden kilpailupäivän jälkeen lauantai-iltana noin klo 21 vastasin hotellihuoneessani puhelimeen. Langan toisessa päässä oli Toni Gardemeisterin etuautoryhmän kartanlukija Voitto ”Vode” Silander. 

- Missä mallissa työt ovat, Vode kysyi. Vastasin, että hyvässä mallissa ne ovat. 

-Hyvä juttu. Herätys klo 3:30, tavataan aulassa ja lähdet kanssani töihin.

Muun muassa Timo Salosen, Mikael Sundströmin ja Harri Rovanperän kartturina toiminut Vode totesi, että Gardemeisterin etuautokunnan kuljettaja Pekka Hokkanen oli juuri kaatunut Kenian bakteerikannan puristuksessa vatsatautisena hotellin vuoteeseen. Luvassa oli siis kuljettajan paikka ranskalaisen Didier Auriolin ajaman Seatin etuautoon, joka oli Paris-Dakar-kilpailuun rakennettu T1-luokan Toyota Land Cruiser. Ilmoittauduin välittömästi vapaaehtoiseksi.

EK:ta muiden joukossa

Aikainen herätys ja aamuyöllä tiimipalaveriin. Seatin tallipäällikkö Jaime Puig määräsi meidät päivän toiselle EK:lle väliaika-autokunnaksi. Kysymyksessä oli 116,92 km mittainen Oltepesi. Elimme aikaa, jolloin satelliittiseurannasta vasta haaveiltiin, ja Seat halusi, että Auriol saisi pitkillä erikoiskokeilla tietoonsa väliaikoja, jotta hän pystyisi reagoimaan takana ajaneiden Fordin Carlos Sainzin ja Petter Solbergin vauhtiin.

Hieno reissu. Lassosin kameralaukkuni Toyotan turvakaariin kiinni ja menoksi. Kun Vode ilmoitti satelliittipuhelimen välityksellä tallille väliaikoja, otin samanaikaisesti kärkikuskeista ajokuvia. 

Myöhemmin sain olla EK:lla kuvattavana, kun lähdimme ajanottokohdastamme (lähdöstä tarkalleen 89,7 km) ajamaan reittiä maaliin kilpailijoiden seassa. Viimeiset viisi kilometriä olivat armotonta kivikkoa. Auto hyppi ja pomppi, mutta kuuden pisteen turvavyöt pitivät meidät tukevasti kilpaistuimissa kiinni.

EK:n maalissa järjestäjät huitovat meitä pysähtymään, ja jalkani oli jo valmiina jarrulla, mutta Vode vierestä opasti ajamaan vauhdilla maaliin ja koko AT-asema-alueen läpi. 

– Kyllä ne väistävät, Vode totesi. 

Niin tein, ja jatkoimme matkaamme kohti Nairobia. Oli upea kokemus olla osa Seat Sportin historian parasta tulosta (kolmas) rallin MM-sarjassa.

Kuva

Masai-heimon kylä, jossa minua uhkailtiin. Määräyksistä huolimatta sain laajakulmalinssin avulla otettua haluamani kuvat. Kuva Marko Mäkinen.

Oliko se ryöstö?

Rallin jälkeen Marcus Grönholm kysyi, että voisiko hän ja Timo Rautiainen viettää sunnuntai-iltapäivän hotellissani, joka oli merkittävästi lähempänä lentokenttää kuin heidän. Ja sopihan se. Vietimme iltapäivän hotellini allasosastolla ja he veivät matkatavaransa huoneeseeni. 

Kun lähdön aika tuli niin suomalaiskaksikko kävi huoneessani suihkussa, he vaihtoivat vaatteensa ja lähtivät kohti lentokenttää. Aulassa Rautiainen luovutti huoneeni avaimen ja päätin lähteä myös suihkun kautta Seatin rallitallin juhliin ja syömään. Hotellini jokaisessa kerroksessa suoraa hissin ovea vastapäätä istui aseistettu vartija. Tervehdin häntä ja astelin huoneeseeni. Ja mitä helv…tiä. Kameralaukkuani oli kadonnut.

Huusin vartijan apuun ja totesin, että minut on ryöstetty! Vartija meni paniikkiin, sillä hän vastasi kerroksen turvallisuudesta. Etsimme, emmekä löytäneet laukkua mistään. Etsinnän tiimellyksessä huoneeni puhelin soi. Soittaja oli Rautiainen, joka hotellin respasta totesi, että etsitkö jotain? Laukkuni oli vaatekomeron ylähyllyllä lisätyynyjen takana. 

Jumaliste, pulssini oli varmasti 200. Kameroilla ei ollut väliä, mutta laukussa oli kaikki kuvat diarullat, joiden katoaminen olisi ollut korvaamaton tappio.

Väkivalta yllätti

Hieno ja unohtumaton rallireissu, jonka jälkeen en ole Keniassa vieraillut. Väkivallan määrä maassa yllätti eniten. Meno hotellini vieressä sijaitsevaan Uhuru Park-puistoon oli pimeän tullen ehdottomasti kiellettyä, koska edellisenä vuonna kaksi Toyotan saksalaisvierasta päätti käväistä puistossa iltakävelyllä ja heidät löydettiin aamulla surmattuina.

Ralliviikon aikana yhtä maan kansanedustajaa ammuttiin, yhtä nuorta tyttöä ammuttiin päähän, kun ei suostunut seksiin ja seuraavana päivänä tytön sukulaiset teloittivat tytön tappaneen ampujan perheen tietysti ampumalla. 

Ja olihan se typerää ajella tiettömillä taipaleilla yksin. Rallin palkintoseremonioissa kollegat kyselivät, että ai sinäkin olet täällä. Kenen autossa matkustit? Ja kun totesin, että yksin painelin menemään, niin he järkyttyivät. Muut kuvaajat kulkivat kimpassa autoissa, joita kuljetti aseistettu vartija.

Mitä jos taakseni savannilla olisi paikallisten miehien sijasta hiippaillut leijona? Meikäläistä ei olisi löydetty villieläimen ulostekasasta koskaan.