Juha Mieto loisti kuntotesteissä, mutta rautakuntoinen motocross-legenda Heikki Mikkola oli jopa kovemmassa iskussa
Tukholmassa mitattiin, että hiihtäjä Juha Miedolla on maailman suurimmat keuhkot, mutta motocross-legenda Heikki Mikkola ylsi ruotsalaisten kuntotesteissä samoihin lukuihin – ehkä jopa parempiin. 80 vuotta täyttävän Mikkolan museo on auki Lopella.
Motocrossin nelinkertainen maailmanmestari Heikki Mikkola oli tunnettu rautaisesta fyysisestä kunnostaan.
Mutta kuinka kovassa tikissä Mikkola parhaimmillaan oli?
Uskomattoman kovassa.
Käytetään mittatikkuna toisen lajin legendaa ja Mikkolan aikalaisurheilijaa, hiihtäjä Juha Mietoa. Hiihto kuuluu kestävyyslajeista rankimpiin, ja hiihtäjiä pidetään äärimmäisen hyväkuntoisina urheilijoina.
Sekä Mikkolan että Miedon kunto testattiin 1970-luvulla Tukholmassa. Tuolloin moottoriurheilua ei Suomessa välttämättä pidetty edes oikeana urheiluna, kun taas hiihto edusti toista äärilaitaa, se oli erittäin perinteinen ja arvostettu laji.
Mieto, 75, muistaa Tukholman kuntotestin hyvin, eikä ihme.
– Minulla oli hirmutulokset siellä. Se taisi olla 1973, Mieto kertoo ja jatkaa:
– Ja minulla oli suurimmat keuhkot, mitä maailmassa on koskaan mitattu!
Ruotsalaismedia nostaa vieläkin silloin tällöin esiin Miedon jättikeuhkot, kun se vertaa Kurikan jättiä ruotsalaiseen huippuhiihtäjään Edwin Angeriin, joka myös on hiihtäjäksi iso mies.
– Minulla on valtavat keuhkot. Olin yli satakiloinen ja hiihdin samaa vauhtia 60-kiloisten kanssa, niin pakkohan silloin moottorin on olla kova, Mieto sanoo.
Motocross-kuljettaja Heikki Mikkola eteni kisoissa polttomoottorin avulla, mutta hänen testituloksensa Tukholmassa eivät kalvenneet Miedon vastaaville, päinvastoin.
– Tulokseni oli suunnilleen samanlainen kuin Miedolla, jos ei parempikin. Joku ero siihen löytyi, mutta en muista kuinka iso, Mikkola kertoo.
Mutta saattoi olla, että olit jopa paremmassa kunnossa kuin Juha Mieto?
– Kyllä.
Toki Tukholmassa mitattiin muutakin kuin keuhkojen tilavuutta.
– Se oli fysiikkatesti, ja heti saatiin arvot ja tietää, mikä oli yleiskunto. Siinä näkyi selvästi, että crossi oli kovempi laji kuin hiihto.
Mietokaan ei muista, kumman tulokset olivat paremmat. Mieto kuitenkin tiesi jo 1970-luvulla, että motocross-kuljettajien fysiikka oli kunnossa, sillä hiihtäjä Asko Aution veli Matti Autio oli moninkertainen motocrossin Suomen mestari.
– Mikkolan puheet pitävät varmasti paikkansa, ja uskon, että hänelläkin on ollut tosi kovat arvot. Hän on kuitenkin kevyempi kuin minä, joten ei meitä voi ihan päikseen verrata. Motocross on kova laji, Mieto sanoo.
Tukholman kuntokokeiden jälkeen alkoivat Mikkolan menestysvuodet. Hän voitti maailmanmestaruudet 500-kuutioisten luokassa 1974, 1977 ja 1978 sekä 250-kuutioisten luokassa 1976. Näin hän totesi Vauhdin Maailmalle 2012:
– Menestys ei ole onnea, se on kuntoa.
Mäkihypystä motocrossiin
Sukset olivat tutut välineet Mikkolallekin, sillä hänen urheilu-uransa ensirakkaus oli mäkihyppy, jossa hän leiskautti parhaimmillaan noin 45 metriin, kunnes paikalliset hyppyrit kävivät liian pieniksi. Motocross korvasi mäkihypyn mopoilun kautta, eikä Mikkola enää katsonut taakseen, sen verran hyvin moottoripyörä totteli häntä.
– Ensimmäisenä vuonna ajoin 12 kisaa ja voitin niistä 11.
Talvella Mikkola kasvatti kuntoaan hiihtämällä, joka vaihtui kesällä soutuun.
– Soutu on hieno ja vaativa laji. Se vaatii voimaa jokaiselta lihakselta.
Lisäksi hän juoksi ja voimaili.
– Samana päivänä oli usein kuntosali, soutu ja lenkkeily. Ensin tehokasta juoksua puoli tuntia, ei mitään rallattelua ja hissuksiin menemistä vaan kunnon vauhtia. Juoksin soutuveneelle, joka odotti rannassa. Soudin järvellä, palasin rantaan ja juoksin taas. Yhteensä noin kolme tuntia juoksua ja soutua.
Mikkola oli taitava ja älykäs kuljettaja, joka osasi hakea parhaat ajolinjat ja joka löysi keinot voittaa. Harjoituksissa hän saattoi hypätä kohdassa, jossa muut kuljettajat pysyivät radan pinnalla – mutta vain kerran, jotta toiset eivät äkkäisi samaa. Kisassa hän taas hyppäsi, kun muut pysyvät hiekalla – ja oli nopeampi.
Mutta ennen kaikkea Mikkola oli ensimmäisiä ajajia, joka ymmärsi fyysisen kunnon vaikutuksen motocrossissa.
– Kunnon merkitys alkoi kasvaa, sitä tarvittiin, jos halusi pärjätä crossissa. Sitä ennen sitä ei pidetty niin tärkeänä. Kyllä se crossi vaatii ihan samanlaista kuntoharjoittelua kuin moni muu urheilulaji.
Tuolloin yksi lähtö kesti 45 minuuttia, joten kuskin fysiikka korostui entisestään. Mikkola saattoi ajaa kahdessa luokassa, jolloin kisalähtöjä kertyi peräti neljä.
– Ja vielä joutui morjestamaan mennessä, kun ohitti jonkun, Mikkola sanoo ja naurahtaa.
Motocrossista maanviljelijäksi
Ajouran jälkeen Mikkola oli Yamahan tiimipäällikkönä kolme vuotta. Hän valikoi tarkasti kuljettajat. Heille hän laati kunto-ohjelman – totta kai Mikkolan standardeilla. Kuljettajilla oli hieman totuttelemista treenitahtiin, ja he olivat ihmeissään harjoituksissa.
– Kyllä, vähän he oksentelivat. Huomasin, että heillä ei oikein ole kunto tarpeeksi hyvä. Piti muuttaa ohjelmaa. Koventaa vielä.
Lopussa kiitos seisoi, sillä Mikkolan ohjauksessa Yamahan kuljettajat Neil Hudson ja Danny LaPorte voittivat kaksi 250-kuutioisten maailmanmestaruutta.
Yamaha lopetti motocrossin tukemisen, ja Mikkola vaihtoi alaan, joka oli vielä motocrossiakin rankempi. Hän osti Lopelta maatilan.
– Olin aina ollut kiinnostunut maatöistä, ja tämä oli sen näköinen tila, jossa sai käyttää omia ideoita. Tila oli ihan rappiolla, kun aloitimme. Viljelijät eivät pärjänneet ja rakennukset olivat rempallaan, joten hommia piisasi.
Motocross antoi hyvän pohjakunnon maanviljelyyn.
– Kun aloitin, ei ollut niin paljon koneita, paljon oli käsitöitä ja pitkiä päiviä. Se vaati sellaista kuntoa, jota kaikki eivät edes ymmärrä.
Välillä Mikkola pääsi sentään nauttimaan vauhdin huumasta raskaan työn lomassa. 1985 hän oli rallin maailmanmestarin Hannu Mikkolan kartanlukijana Mänttä 200 -rallissa.
– Jännää oli, ja kovaa mentiin, 180 kilometriä tunnissa. Kyllä se turvalliselta tuntui loppujen lopuksi, niin kokenut kuski Hannu Mikkola oli, ei siinä paljon epäillyt.
Nuottien lukeminen oli uusi kokemus.
– Kuin olisi ollut koulun ekalla luokalla.
Yhtäkkiä luokkaan puhalsi kova viima, sillä B-ryhmän Audi Quattron pelkääjän puolen ovi lävähti auki kesken erikoikokokeen. Mikkolat eivät hätkähtäneet.
– Vedin oven kiinni, ja matka jatkui, ei edes pysähdytty.
Heikki Mikkola joutui pitämään ovea kiinni.
– Ne pikataipaleet olivat lyhyitä, 4–5 kilometriä. Ei siinä kauaa mennyt, kun sai taas oven lukittua.
Mikkolat voittivat, ja Audin molemmissa ovissa luki H. Mikkola.
Mikkolan museo auki
Alku oli vaikea, mutta nyt Heikkilän maatila kukoistaa.
– Poika Antti jatkaa vaimonsa kanssa tilaa. Olen eläkkeellä.
Mikkola täyttää heinäkuun 6. päivä 80 vuotta. Poika Antti rakensi isälleen tilalle museon, joka aukesi kesäkuun alussa.
Mikkola oli aikoinaan valtavan suosittu urheilija, esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Keski-Euroopassa häntä suorastaan palvottiin, ja hän kiinnostaa yhä. Tieto museosta kiiri, ja jo samana päivänä Amerikasta soitettiin ja varmistettiin, että onko paikka varmasti auki, sillä kohta tullaan vierailulle. Avajaispäivänä eräs pariskunta oli saapunut Lopelle Raumalta asti.
Museossa on esillä Mikkolan vanhoja pyöriä, palkintoja, valokuvia ja ajovarusteita. Ehkä siellä tapaa jopa itse mestarin, joka asuu sadan metrin päässä.
Ole hyvä ja kirjaudu kommentoidaksesi.