Iskäni ajoi tällaisella Austin A40:llä vielä kilpaa, kun olin 8-vuotias. Kun hän sitten myi sen, suutuin.

Täyttäessäni 18 haimme hetken aikaa tällaista. Iskän yhdeltä tutulta hommasimme tämän. Auto oli jo silloin museorekisterissä. Ostohetkellä tällä oli ajettu vain 90 000 km. Väittämän mukaan matkamittari ei ollut pyörähtänyt ensimmäistäkään kertaa ympäri. Olihan auto löytö, vaikka olemmekin uusineet tai kunnostaneet melkein kaiken konepellin alta.

Olen ajanut tällä kaikkiaan hiukan alle 30 000 km, kun varsinkin auton ollessa minulle ”tuore”, kävin melkein jokaisessa mahdollisessa tapahtumassa. On tällä käyty vähän kauempanakin.

Tässä on 0,9-litrainen moottori. Tehoa siinä on alle 40 hevosvoimaa. Kyllä tällä pystyy pitämään 60 km/h keskinopeuteen asti vauhteja, mutta ajan kiinnisaaminen kuuteenkymppiin pääsemiseksi on aika haastavaa. Kun tähän oli juuri kunnostettu moottori, pääsimme moottoritiellä 115 km/h. Taisi siinä 1,5 kilsaa mennä nopeuden saavuttamiseksi. Sen jälkeen lopetimme yrittämisen, kun emme viitsineet kiusata autoa enempää. 

Olen ajanut tasanopeuskisoja neljä vuotta ja olen sarjan ylivoimaisesti nuorin kuljettaja. Austinia ei tulla tasanopeuskisoissa ihailemaan kilpa-autona, vaan lähinnä muistelemaan; ”meillä on ollut tällainen”.

Ralli ei ole minua oikein koskaan kiinnostanut, kun minulla ei ole tarvetta mennä kovaa. Tasanopeudessa viehättää se, että kisoissa on hyvä henki.

Aikaisemmin kilpailin ainoastaan itseäni vastaan. Aloittaessamme meillä oli trippinä polkupyörän matkamittari. Kelloina meillä ovat isot munakellot. 30 euroa tasanopeusluokan varusteisiin ei ole iso summa. Nyt meillä sentään on kunnon trippi.

Onhan tuollaisilla varusteilla kilpaileminen haastavaa, kun pitäisi olla sekunnilleen oikeassa ajassa, mutta parhaimpina päivinämme olemme siihen päässeetkin. Tänä vuonna, kun olemme voittaneet Mäntsälän osakilpailun ja muutenkin on tullut hyviä sijoituksia, on tarvinnut kisata jo muitakin vastaan. On hauskaa, kun pääsen tällaisella autolla ajamaan samoja pätkiä kuin ralliautotkin.

Kun tulemme noin tuntia ennen ralliautoja, katsojat ovat vielä keskellä tietä, eivätkä he edes väistä. Jokaiseen mutkaan ei voikaan mennä kovaa, kun siellä voi olla katselijoita. Eihän tämän äänikään minnekään kuulu. Autossa onkin lisävalot ja pidän niitä päivälläkin päällä, jotta meidät huomattaisiin. 

Me olemme vähän modernisoineet joitakin asioita, mutta periaatteessa tämä on ihan vakiokuntoinen. Olemme asentaneet kartanlukijalle led-lukuvalon sekä alustaan pohjapanssarin. Sitä olemmekin suoristaneet moneen otteeseen kisojen jälkeen.

Kyllä minä tästä tykkään, sillä Austin on yllättävän helppo ajaa, kun vain vaihtaa nopeasti ykköseltä isommalle. Ykkönen ja pakkivaihde ovat synkronoimattomia. Ykkösvaihteella auto nytkäytetään liikkeelle, enkä auton ollessa liikkeellä ikinä vaihda kakkoselta ykköselle.

Jo ennen kuin aloin kilpailla tasanopeudessa olin sitä mieltä, että vanhemmalla autolla ajaessa kuljettajan pitää käyttää vanhemman näköisiä varusteita. Hattuni on oikeastikin vanha ja se on aina kisojen lähdössä päässäni ja välillä pätkilläkin.

Liikenteessä samanlaisia Austineita taitaa olla 5-10, mutta ajokunnottomina näitä on aika paljon. Mekin olemme löytäneet paljon tätä mallia pihoista tai ladoista; olihan Austin aikoinaan yleinen auto.

Näistä pyydetään 2000-3000 euroa, mutta on eri asia mitä tällaisesta myydessään saisi. Maksoin tästä aikoinaan 2600 €, mutta mä halusin tämän. 1500 eurolla ostimme lisäksi kaksi ajo-, mutta ei liikennekuntoista varaosa-autoa.”

Juttu on julkaistu Vauhdin Maailman numerossa 10/2016