Leo Kinnunen oli 1970-luvulla uransa huipulla. Hän oli monitoimikuljettaja, jolle maistuivat menestyksekkäästi niin ratakisat kuin rallitkin. Huimimpiin urotekoihin Kinnunen ylsi variaattorivetoisella Volvo 66:lla. Sen kyydissä kartanlukijana ollut Roman Fehrmann mykistyi.

Juttu julkaistu Vauhdin Maailman numerossa 1/2016

Fiatien, BMW:ien, Ford Escortien, Saabien, Sunbeamien ja Opeleiden värittämässä rallin SM-sarjassa Volvo 66 oli mielenkiintoinen erikoisuus 1970-luvun loppuvuosina. Perinteisimpien rallifanien oli vaikea edes mieltää Volvoa ralliautoksi, sillä siinä ei oikeastaan ollut mitään menestyvän sorasingon aineksia.

Sen kori oli kapea sekä korkea ja kakkosryhmän sääntöjen mukaan viritetystä 1,3-litraisesta moottorista tehoa löytyi vaatimattomat 120 hv. Se oli alle puolet tehokkaimpien 2-litraisten Escortien tehomääristä. Eniten hämmästelyä aiheutti Volvon voimansiirto. Sehän oli kiilahihnavoimansiirto, joka miellettiin kuuluvaksi moottorikelkkoihin, eikä suinkaan ralliautoon.

Totuus oli kuitenkin taruakin ihmeellisempi, kun Leo Kinnunen voitti kartanlukijansa Jorma Pulkkisen kanssa vuoden 1976 viimeisenä SM-osakilpailuna olleen Pohjola-rallin. Niin, Kinnunen voitti rallin yleiskilpailun, eikä ainoastaan kakkosryhmää. Volvosta tuli välittömästi sensaatio ja Kinnusta alettiin kunnioittaa entistäkin enemmän.

Seuraavan kauden SM-sarja käynnistyi Riihimäellä. Sielläkin Kinnunen olisi ajanut kunnon sijoituksesta, mutta hän juuttui viimeisellä EK:lla BMW:nsä kaataneen Heikki Enomaan aiheuttamaan sumaan monen muun kanssakilpailijansa tavoin ja putosi yleiskilpailun kolmannelta sijalta 63:nneksi.

Sitten vuorossa olikin Tunturiralli. Kinnunen pyysi arktiseen seikkailuun kartanlukijakseen Roman ”Kuli” Fehrmannin.

- Siihen asti olin ajellut ralleja ”Petsku” Geitelin kanssa Sunbeam Avengerilla. Toki tunsin ”Leksan” entuudestaan. Sitten eräänä päivänä hän tuli ja kysäisi lähtisinkö hänen kartanlukijakseen. Hommista voisi saada pientä päivärahakorvausta. No, eihän mua siihen aikaan tarvinnut kahta kertaa kysyä, Fehrmann naurahtaa.

Yhteistyö alkoi välittömästi ja Fehrmann nousi Volvo-maahantuojan kartturille lupaaman päivärahakorvauksen ansiosta ”ainakin puoliammattilaiseksi”.

- Mähän oli ihan äijää siinä vaiheessa. Henkselit vain paukkuivat, Fehrmann hymyilee muistellessaan omaa innostuneisuuttaan.

Ennen Tunturirallia Kinnunen ja Fehrmann eivät harjoitelleet yhteistyötään. Kilpailut olivat ennakkotutustumattomia, joten samanlaista yhteistyön hiomista ei tarvittukaan kuin nykyisin. Kun tieto Fehrmannin uudesta pestistä tavoitti hänen kaveripiirinsä, kaikki ”asiantuntijat” totesivat samaa.

- Kaikki varoittelivat, että joutuisin sellaiseen kyytiin, jossa päätäni alkaisi huimata. Ajattelin, että olenhan kuitenkin jo istunut ralleissa kartturina, joten samanlainen kuljettaja Kinnunen olisi kuin muutkin, Fehrmann pohjustaa.

Kaasu koko ajan pohjassa

Vuoden 1977 Tunturiralli oli monella tavalla kansainvälinen kilpailu. Rallin reitti ulottui poikkeuksellisesti myös Ruotsin puolelle. Kansainvälisyyttä toivat lisäksi nimekkäät ulkomaalaiset kuljettajat; mm Russell Brookes, Jochi Kleint ja Freddy Kottylinsky. Suomalaisia kisassa oli jopa tungokseksi asti; mm. Ulf Grönholm, Kyösti Hämäläinen, Hannu Mikkola, Timo Mäkinen, Simo Lampinen, Tapio Rainio, Timo Salonen, Henri Toivonen, Ari Vatanen ja Jari Vilkas.

Ralli käynnistyi lyhyellä, Rovaniemen eteläpuolella ajetulla metsä-EK:lla.

- Eihän Volvo mikään raketti ollut. Kiihtyi se kuitenkin sen verran, että mielestäni ensimmäiseen oikealle kääntyvään mutkaan olisi pitänyt jarruttaa, kun penkka jo lähestyi. Mutta ei! ”Leksa” veti ihan täysillä. Hän ei todellakaan hellännyt yhtään. Hanat olivat ihan selällään, Fehrmann hämmästelee vieläkin.

Kinnunen heitti autonsa kylmän viileästi kylki edellä ulkokaarteen tukevaan lumipenkkaan ennen mutkaan kääntämistään.

- Auto vähän nousikin siinä penkkaan osuessaan, mutta Volvo tuli takaisin tielle. Ja ei kun sama laulu jatkui seuraavaan mutkaan. Parinkymmenen metrin jälkeen oli mutka vasemmalle. Nyt menimme minun puoleinen kylki edellä penkkaan. Koko ajan ”Leksa” hosui jotakin, mutta ei kuitenkaan puhunut mitään. Mä olin jo siinä vaiheessa ”huh, huh”. Olimme menneet vasta kaksi mutkaa, mutta jos koko meno olisi samanlaista, jossakin vaiheessa olisi kyllä asiaa sydänkirurgille. Ei minun pumppuni olisi tuollaista menoa ja jatkuvaa penkkoihin täydellä vauhdilla nojaamista koko viikonloppua kestänyt, kuljettajansa ajotyyliä ihmetellyt Fehrmann kuvailee.

Geitelin kyydissä ilmeettömään työskentelyyn tottunut Fehrmann jatkoi Kinnusen ajotavan kummastelua. Kinnunen hosui joka suuntaan ja tempoi jatkuvasti vartaloaan vöissä eteenpäin. Ja tietenkin kierrokset olivat tapissa koko ajan; 7000 r/min.

- Sitten hän sai räplättyä turvavyönsä auki. Ajattelin mitä ihmettä? Kun Kinnunen sai kätensä vyöt avattuaan ylettymään virta-avaimella äkkäsin, että nyt onkin jotakin poikkeavaa. Kaasuvaijeri oli katkennut ja kaasu oli hirttänyt täysille; hanat olivatkin koko ajan auki. Mutkan lähestyessä ”Leksa” käänsi avaimella virrat veks. Kun mutkasta oli selvitty, hän käänsi virrat uudelleen päälle. Aina, kun kone syttyi käymään, kierrokset olivat heti täysillä, Fehrmann kuvailee.

Tällaista virta-avaimella kikkailua jatkui nelisen kilometriä. Sitten autokunta kohtasi seuraavaan haasteen. Edessä näkyivät heitä aikaisemmin startanneen puolalaisen Andrej Jaroszewiczin Lancia Staroksen takavalot.

- Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin virrat taas veks ja peli seis. Sitten olikin temppu saada kone käymään, kun hanat olivat edelleenkin täysin auki. Onneksi juuri tässä kohtaa oli katsojia ja yksi heistä oli alan pelimies. Hän tökki mukanaan olleella kynällä kaasuläppiä pienemmälle sen verran, että moottori käynnistyi. Tietenkin Volvo ampaisi heti liikkeelle konepelti ylhäällä. Onneksi pelti oli saranoitu etureunastaan, joten ilmavirta pamautti sen kiinni, Fehrman kertoo.

Tästä oli enää lyhyt matka ykkös-EK:n maaliin. Siellä moottorin sammutus- ja käynnistysepisodi toistui.

- Meillä ei tietenkään ollut pätkän maalissa huoltoa odottamassa, kun he olivat jatkaneet matkaansa kuultuaan meidän olevan pelti pystyssä pätkällä. Heillä oli mukanaan Volvon PR-päällikön Timo Eräsen mutsi, AKK:ssa pitkään työskennellyt Inga Wialen. Hän oli kävellyt pätkän varteen katsomaan menoamme. Kun tieto vaikeuksistamme saavutti huollon, he unohtivat Ingan kyydistään sinne metsään, Fehrmann keventää.

Kun huolto lopulta tavoitti maali-AT:n läheisyydestä epäonnisen kilpailijaparin, mitään ei ollut enää tehtävissä.

- Myöhät olivat jo täynnä. Sitten myöhemmin meille selvisi, että konepellin sisäpuolelle poikkipiennoihin oli teipattu kaiken varalta toinen kaasuvaijeri. Emme sitä pimeässä huomanneet, eikä meillä kyllä olisi ollut työkalujaan mihinkään korjauksiin. Yleensä kaasuvaijerin katketessa moottorin kierrokset putoavat, mutta Volvossa tapahtui juuri toisin. Se oli tosi harvinaista, Fehrmann kummastelee.

Seuraavaksi lumitöitä

Lyhyeksi jääneestä Tunturista Kinnusen ja Fehrmannin matka jatkui Hankiralliin. Sieltäkään ei tullut toivottua menestystä, sillä pari teki pitkässä kisassa useamman kerran lumitöitä ja jäi yleiskilpailussa 11:nneksi.

- Alan taipua samaan mielipiteeseen ”Leksan” kanssa. Ei kunnossa oleva auto voi suoralla tiellä tuosta noin vain poistua ojaan. Varmaankin Riihimäellä autolle oli tapahtunut jotakin. Kinnunen väitti, että takapyörien kulmat olivat jotenkin ”lepässä”. Tunturirallissa tähän ei ehditty saada muiden seikkailujen vuoksi selvyyttä, Fehrmann alustaa Hankirallia.

Heti ensimmäinen EK Sipoossa oli Volvo-parille vaikea. 

- Se oli nopeanpuoleinen pätkä. Emme tunteneet EK:ta. Siellä oli nyppylä, jolle tultaessa kundit näyttivät, että antakaa tulla vain. Leksa totesi ”tuttu kundi, siihen voi uskoa!”. Nyppylän jälkeen olikin 90-mutka, joten me menimme heti halpaan. Onneksi paikalla oli runsaasti katsojia, joten meillä ei ollut ongelmia saada autoa takaisin tielle, Fehrmann muistelee.

Tämä oli vasta alkulämmittelyä lukuisille lumitöille, jotka huipentuivat Vekarajärven varuskunta-alueella ajetulla EK:lla.

- Siellä oli koko kilpailun ainoa vaaranmerkki. Kun tulimme merkille Leksa totesi ”minä olen ajanut formuloita” ja taittoi mutkaan. Yritin sanoa, että merkki kannattaisi kyllä huomioida – ja uloshan me ajoimme, Fehrmann kuittaa.

Nopeasti parille selvisi miksi paikka oli merkitty vaaranmerkillä.

- Kun avasin oveni, olin puiden latvojen tasalla. Se oli huima paikka, eikä varuskunta-alueella tietenkään ollut ainuttakaan katselijaa. Onneksi mulle oli jäänyt ST-ajoista talteen Bull Bag – pakokaasusta täyttävä ilmapussi. Olin ottanut sen Tunturiin ja se oli nytkin mukanamme. Tällä auton alle asetettavalla pakokaasupussilla saimme pungerrettua auton tielle ja voitimme vielä luokkammekin. Sijoituksemme oli hyvä ulosajojemme määrään nähden, Fehrmann luonnehtii.

Lukuisista ulosajoistaan huolimatta keskeyttäminen ei missään vaiheessa ollut parin ajatuksissa.

- Niin kauan kuin saimme auton uudestaan liikkeelle, menimme. ”Leksa” oli sellainen pelimies, ettei hän heittänyt missään vaiheessa pyyhettä kehään, Fehrmann kiittelee.

Kinnunen ja Fehrmann siirtyivät Volvosta Porsche 911 –ralliautoon. Porschella he ajoivat ensimmäisen yhteisen kilpailunsa Länsirannikon rallissa Turussa.

- Muistan hyvin kilpailun. Emme päässeet ensimmäistä EK:ta montaakaan mutkaa, kun olimme jo mennä perä edellä ulos. Ei ”Leksa” asiasta sen kummemmin puhunut, mutta jotenkin ymmärsin, että hän tunsi pätkän aika hyvin ja oli värvännyt sukulaisensakin sinne katsomaan. EK:lla oli silta, joka oli älyttömän liukas. Tästä oli ”kivenheitto” seuraavaan ysikymppiseen. Suoraanhaan me siitä menimme ja sitten peruuttelimme takaisin, Fehrmann kertoo.

Pari sijoittui Kyösti Hämäläisen voittamassa kilpailussa toiseksi.