Sinä aamuna Samuli Aro ei uskaltanut lähteä autolla töihin, ihan tavallisen arkiseen liikenteeseen.

Samuli Aro on viisinkertainen enduron maailmanmestari ja ajanut vuosia työkseen moottoripyörällä mielettömiä vaaroja uhmaten ja lukuisia luita murtaen.

Aro on mies, joka vie moottoripyörän sivuluisussa saviseen mutkaan kaasukahva ääriasennossa - jalkatapeilla seisten ja silminnäkijöiden leuat loksauttaen.

 

Aro on periaatteessa peloton.

 

Nyt hän pelkäsi omia ajatuksiaan ja itseään, sitä mitä hän tekisi.

 

Hän oli jo pitkään miettinyt, että ohjaa autonsa päin seuraavaa vastaantulevaa rekkaa.

 

Vuosia itsetuhoisia ajatuksia hautonut Aro nöyrtyi vihdoin ja kertoi hieman nolona vaimolleen, että jos hän lähtee ajamaan töihin Vantaan Korsoon, se saattaa olla viimeinen matka.

 

-Se oli mennyt sellaiseksi, että en enää uskaltanut himasta poistua. Vaimo soitti terveydenhoitajalle, että ukko on vähän huonossa jamassa, 48-vuotias Aro kertoo dramaattisesta hetkestä.

 

Muutaman päivän päästä Aro puhui hoitajan kanssa.

 

-Sen keskustelun jälkeen hoitaja lähetti minut nopeasti hoitoon, mielenterveyspuolen asiakkaaksi. Onneksi.

 

Aro sai lääkityksen, minkä jälkeen hän nukkui kaksi viikkoa. Hänen aivonsa saivat lopultakin lepoa.

 

 

Aron aivot olivat tavallaan kuluneet. Se oli urheiluvamma, samalla tavalla kuin toisilla huippu-urheilijoilla kuluvat polvet, lonkat tai nivelet rankassa käytössä. Endurossa usein aivot kärsivät, kun kuljettaja kaatuu tai ajaa päin puuta ja lyö päänsä, mutta Aron aivot suojelivat häntä kaikelta tältä. Samalla ne pikku hiljaa hajosivat.

 

Aro ajoi ammattilaisena aivoillaan, ne toivat hänelle menestystä ja puolustivat kolhuilta.

 

Sinä aamuna ne antoivat periksi.

 

Äidin pikku perkele pölli Fiatin

 

Kun Aro oli lapsi, isä, äiti ja naapurusto eivät todellakaan pohtineet, että kylläpä tuo Samuli on ajattelevainen ja fiksu poika, joka miettii ja suunnittelee aina tekonsa ja niiden seuraukset huolellisesti.

 

Aron mukaan hänen äitinsä kuvaili pojalleen tämän lapsuutta muutama vuosi sitten näin:

-Olit aikamoinen pikku perkele!

 

Toki äidin kasvoilla oli häivähtänyt pieni hymy arvion jälkeen, mutta moiseen titteliin vaaditaan jo jonkun verran kepposia, luvattomia katoamisia ja lasinsirpaleita.

 

Äiti kertoi myös, kuinka oli muistellut työkaverinsa kanssa Järvenpään Haarajokea, jossa molemmat olivat asuneet. Äidin työkaveri oli todennut, että Haarajoki oli niin pieni paikka, ettei siellä tapahtunut juuri koskaan mitään, mutta kun jotain tapahtui, Samuli Aron nimi nousi aina esiin.

-En ole tutkimuksissa käynyt, mutta aika paljon (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö) adhd-tyylisiä juttuja minulla on, Aro kertoo.

 

Samuli Arolla on aina ollut vaikeuksia pysyä paikallaan, matkustaminen on hänelle mieluisaa. Yhdeksänvuotiaana Samuliin iski vapauden kaipuu, joten hän kipusi vanhempiensa burgundinpunaiseen Fiat Mirafioriin, työnsi avaimen virtalukkoon ja ykkösvaihteen silmään ja lähti cruisailemaan alakoululaisen tutkimusmatkailijan innolla. Noin 80 metrin eli pihatien jälkeen iski katumus. Kotiristeyksestä kääntynyt Samuli yritti palata, mutta peruutti Fiatin lumiseen ojaan.

 

Poika haki kaverinsa apuun, mutta Mirafiori jäi hankeen. Lapsipartion epäonnistunut pelastusoperaatio käräytti Fiatin kytkimen ja vähän myöhemmin isän ja äidin hermot.

 

-Mutta he tiesivät jo siinä vaiheessa, että kaikkea voi tapahtua.

 

Jyrkkä pudotus korkealta kalliolta oli hiihtävälle Samulille mahdollisuus, kunnes hän ei enää saanut uusia suksia katkenneiden tilalle. Alle kouluikäistä poikaa suurin piirtein naarattiin vapaaehtoisvoimin läheisestä joesta, kun tämä oli lähtenyt luvatta ja ilmoittamatta polkupyörällä kaukaiselle motocross-radalla.

 

 

En enää uskaltanut himasta poistua. Ex-vaimo soitti terveyden-hoitajalle, että ukko on vähän huonossa jamassa.

 

 

Vastaavien vilkkaiden lasten ja heidän vanhempiensa pelastus on usein sopiva harrastus, jossa jälkeläinen voi purkaa ylitse vuotavaa energiaansa. Monesti kyse on adrenaliinia heruttavista vauhtilajeista, kuten moottoripyöräilystä. Se valikoitui Aronkin lajiksi, olihan isä-Antilla motocross- ja endurotaustaa sekä moottoripyöräliike Järvenpäässä.

 

Aro ajoi lapsena innokkaasti motocross-pyörällä, kunnes harrastukseen tuli parin vuoden tauko. 13-vuotiaana hän ilmoitti sanattomasti vanhemmilleen, että olisi taas valmis kokeilemaan kilvanajoa.

 

-Vanhalla Honda Monkeylla ajoin viisi tuntia päivässä kesärenkailla lumispooria talon ympärillä. Siitä faija huomasi, että kaveri haluaa ajaa. Isä sanoi, että saan pyörän, kun vedän viis leukaa. Sain sen jo kolmen leuan jälkeen. Siitä lähtien ajoin talvisin lumispooria.

 

 

Aro kipusi aina motocrossin MM-sarjaan asti. Siellä hän ajoi 1990-luvun puolivälissä kolme kautta ja pärjäsikin välillä ihan mukavasti, kunnes rahoitus loppui.

Kohta Aro jatkoi siitä, mihin 13-vuotiaana Honda Monkeylla oli jäänyt. Suomalaiset motocross-taustaiset, tekniset ja nopeat kuljettajat olivat Kari Tiaisen johdolla muuttamassa enduron MM-sarjaa ja mullistamassa koko lajia, ja Aro liittyi joukkoon 1998.

 

-Kari Tiainen toi enduroon aggressiivisempaa crossityylistä ajamista ja säännöllistä harjoittelua. Ennen kuin Kari lähti nostamaan lajin suoritustasoa, se oli vähän harrastelua jopa EM-tasolla. Siitä koko laji lähti muuttumaan vähän vauhdikkaammaksi ja crossimaisemmaksi.

Pikku hiljaa moni laadukas motocross-kuski huomasi, että enduro on kelpo vaihtoehto urapoluksi.

 

Enduro sopi erityisen hyvin Arolle, joka ei ollut parhaimmillaan yhdellä nopealla kierroksella tai lyhyehkössä motocross-kisassa mutta pystyi ajamaan tuntikausia laadukkaasti.

 

Kun 2000-luvun alussa heitti esineen sokkona ilmaan selkänsä taakse, oli hyvin todennäköistä, että se osui suomalaiseen enduron maailmanmestariin tai MM-mitalistiin. Laji oli niin vahvasti härmäläisten hallussa.

 

Pää teki työt

 

Ennen kauden 2004 alkua KTM:n pomo Pit Beirer moitti Aroa Red Bullin kuntotesteissä, että suomalaisen vatsa oli kasvanut.

On ok syödä suklaapatukka silloin tällöin, mutta ei liian usein, Beirer ohjeisti Aroa, joka nyökytteli ja sanoi ymmärtävänsä, vaikka sisällä myllersi. Se oli johtajalta ehkä tahatonta mutta nerokasta motivointia.

 

-Vinoillakseni voitin sinä vuonna maailmanmestaruuden. Että haista sinä pomo paska.

 

Ajajana Aro oli susi lampaan vaatteissa. Hän ehkä näytti vaarattomalta ja isä-vartaloiselta muiden superatleettien rinnalla, mutta hän tuhosi vastustajansa kilpailuissa.

 

Aroa oli helppo aliarvioida, sillä hän oli rento luonnonlapsi, joka osasi myös juhlia ja pitää hauskaa. Saattoi näyttää siltä, että hän sai kaiken liian helpolla, mutta se ei todellakaan ollut niin, päinvastoin. Aro maksoi kovan hinnan menestyksestään.

 

Aro ei ehkä nostanut ennätyspainoja tai juossut 4500 metriä Cooperissa, mutta hän jaksoi ja ennen kaikkea osasi ajaamoottoripyörää. Ja juuri siitähän moottoripyöräkilpailuissa on kyse.

 

Pohjalla oli lapsuudessa ja nuoruudessa erilaisilla ja epätasaisilla alustoilla pyörällä kikkailemalla, höntsäilemällä ja monipuolisella ajamisella hankitut taidot, joiden ansiosta hän oli ikään kuin yhtä pyörän kanssa, reagoi kehon painollaan juuri oikein pyörän äkkinäisiin liikkeisiin.

Ja ennen kaikkea: Aro pohti ja suunnitteli mielessään koko ajan ajamista.

 

-Suurin työ tapahtui pääni sisällä. Päälläni olen mestaruuteni voittanut, en kropallani tai fysiikallani.

Aro on vasta myöhemmällä iällä analysoinut enemmän uraansa.

 

-Elin sitä urheilua koko ajan pääni sisällä. Kun kisa oli ajettu esimerkiksi sunnuntaina, mietin ja analysoin sen illan ja maanantain sitä mennyttä kisaa: mikä meni hyvin, virheet ja mihin jatkossa pitää kiinnittää huomiota.

 

 

Maanantai-iltana tai viimeistään tiistaina hän alkoi keskittyä tulevaan koitokseen.

-Ajatus, keskittyminen ja katse olivat aina seuraavassa kisassa. Mietin suunnitelmia ja mahdollisuuksia: missä maassa kisa ajetaan, ja millaista maastoa siellä on ja miten siellä pitäisi ajaa ja kaikkea sellaista. Kävin tulevaa läpi.

 

Aron aivot prosessoivat tietoa koko ajan myös kesken kilpailun.

 

-Ajoin yhden pätkän, heitin nuuskan huuleen, otin työkalut huollolta ja lähdin ajamaan siirtymää seuraavalle pätkälle. Siinä siirtymällä mietin, mitä edellisellä pätkällä tuli tehtyä, yritinkö liikaa vai liian vähän. Ja sitten siirsin ajatukset seuraavan pätkään. Mitä siellä on voinut muuttua ja niin edelleen. Ennakointi oli erittäin tärkeää. Juuri tuota kautta tein 80 prosenttia työstä pääni sisällä.

 

Kilpailussa hän totta kai tutustui reittiin huolellisesti ja pohti erilaisia vaihtoehtoja ja ajolinjoja ja muuttuvien olojen, kuten sään ja muiden kuskien vaikutuksia niihin. Sään myötä kaikki saattoi muuttua hetkessä, mikä lisäsi kuljettajien stressiä entisestään.

 

Jos esimerkiksi sadevesi valui yhteen notkoon, Aro kävi kaikki mahdolliset ajolinjat läpi päässään etukäteen. Kuinka paljon kurainen kohta kuluu ja pehmenee, kun 150 kuskia ajaa siitä ennen häntä? Mistä hänen kannattaa ajaa, oikealta vai vasemmalta?

 

Aron yksi ehdoton vahvuus oli kyky hahmottaa reitti, valita oikea ajolinja, mistä kannattaa pujahtaa. Endurossa väärä ajolinja voi johtaa vaikka kuoppaan ja kaatumiseen, joka sabotoi kisan ja pahimmillaan koko kauden, jos kuski loukkaantuu.

 

Kaikesta suunnitelmallisuudesta huolimatta hän oli jatkuvasti valmis vaihtamaan strategiaansa hetkessä.

-Sitten kun siihen märkään notkoon ajaa, pitää olla valmis reagoimaan heti. Pitää siinä nanosekunnissa tehdä se ratkaisu, että onko alkuperäinen suunnitelma hyvä vai pitäisikö sittenkin kiivetä keskelle ja vetää siitä suoraan.

 

Aivot ylikierroksilla

 

Aron ajattelutyö oli hedelmällistä. Hän voitti enduron maailmanmestaruuden 2002, 2004, 2005, 2006 ja 2008. Lisäksi hän oli MM-kakkonen 2003 ja 2007 sekä MM-kolmonen 2001. Hän oli voittamassa viisi kertaa joukkueiden MM-kultaa. Menestykseen, lajiin ja ajovuosiin suhteutettuna hän kärsi vain vähän pahoista loukkaantumisista: ainoastaan kolmisenkymmentä luun murtumaan tai katkeamista, ja ne kaikki ovat parantuneet hyvin.

 

Aro on varma, että juuri jatkuva miettiminen ja suunnitteleminen pitivät hänet fyysisesti ehjänä.

Moni motoristi loukkaantuu, koska on fyysisesti hurjassa kunnossa, mutta pää ei kestä vauhdissa mukana, jolloin keskittyminen herpaantuu, mikä johtaa ajovirheeseen. Aro hahmotti reitin lisäksi rajansa ja pysyi pystyssä. Oli turha ottaa puolen sekunnin takia kaatumisriskiä, jos sen puoli sekuntia pystyi kuittaamaan korkojen kera jossain toisessa kohdassa kisaa.

 

 

Ajattelemisella oli kuitenkin varjopuolensa. Se oli henkisesti erittäin raskasta, ja iän karttuessa Aron aivot kuormittuivat aina vain enemmän, ja ne kävivät tavallaan ylikierroksilla, joita hän ajoi alas alkoholilla.

 

-Välillä oli oikeasti pakko kaljan voimalla vetää älyt ämpäri, että sai katkaistua sen jatkuvan miettimisen. Alkoholi oli se nollauskeino, jolla sain rauhoitettua sitä tilannetta ja laskettua niitä (pään sisäisiä) kierroksia. Sain muita ajatuksia kuin ajamiseen liittyviä, kun olin pikkuisen känässä. Alkoholin avulla pääsin hetkeksi pois siitä jatkuvasta keskittymisestä ja asioiden miettimisestä, Aro kertoo.

 

Alkoholia kului koko ajan enemmän ja enemmän, mitä pidemmälle ammattilaisura venyi.

 

-Se viimeinen vuosi, 2009, oli sellainen että tuli vähän joka kisan jälkeen vedettyä ne kännit.

 

Aro ei miettinyt alkoholinkäyttöään ja siihen johtaneita syitä sen kummemmin, kun hän vielä ajoi aktiivisesti. Hän on pohtinut niitä seikkoja vasta myöhemmin, käydessään elämäänsä läpi muun muassa mielenterveyden ammattilaisten kanssa.

Sama koskee väsymystä ja alakuloa, jota hän koki yhä useammin ja voimakkaammin urheilijana.

 

Syksyiset matalapaineet

 

Kun Aro kertasi ajoaikojaan, hän muisti, kuinka häntä väsytti valtavasti kauden jälkeen 2000-luvun puolivälissä. Sitä kesti ensin muutaman viikon.

-En jaksanut tehdä mitään eikä mikään kiinnostanut. Silloin ajattelin, että se oli vain pitkän ja rankan kauden aiheuttamaa uupumusta.

Mutta seuraavan kauden loputtua kaiken niellyttä väsymystä kestikin jo kuukauden päivät. Pitkät väsymysjaksot vaikeuttivat palautumista, mikä heijastui seuraavalle kaudelle.

 

-2008 järjestettiin mestaruuden varmistuttua perinteiset kauden päätösbileet, railakkaat pirskeet, joissa juhlittiin ja oli kivaa, mutta pari päivää myöhemmin iski taas se väsymys.

 

Sitä seuraavan kauden jälkeen Aro oli pois pelistä peräti kolme kuukautta, kauden lopusta jouluun.

 

Jälkikäteen ajateltuna kyse ei ollut fyysisestä väsymyksestä, vaan ehkä masennuksesta tai jopa jonkinlaisesta työuupumuksesta.

-Niin, vähän jotain sellaista se kai oli. Ne syksyn matalat ajanjaksot, silloin varmaan se jatkuva 24/7/365 keskittyminen rupesi kalvamaan.

Uran loppuvuosiin kasautui loukkaantumisia ja sairastelua, joten Aro urheili paljon puolikuntoisena. Häntä kuitenkin motivoi uusi mahdollisuus: Pohjois-Amerikan cross country -sarja, jonne hän pyrki ajamaan kaudeksi 2009. Se olisi ollut jotain raikasta ja motivoivaa sekä rahallisestikin palkitsevaa tekemistä viisinkertaiselle enduron maailmanmestarille.

 

 

-Tarkoitus oli laittaa kaikki peliin 2009 Amerikassa, ja ajaa sen jälkeen siellä vielä muutama vuosi.

Jostain syystä hanke epäonnistui.

 

-Minulle sanottiin vain, että Pohjois-Amerikan KTM:llä ei ollut varaa palkata minua.

Pettynyt Aro jäi Eurooppaan ja MM-sarjaan. Uran viimeinen MM-kausi oli jo pakkopullaa.

 

Arki toi alamäen

 

Aron aktiiviura loppui 2009. Seuraavana vuonna hän pyysi KTM:n Pit Beireriltä pestiä aavikkoralleihin. Johtaja vastasi kieltävästi, sillä Aro oli perheellinen ja kuulemma liian nopea. Beirer tarkoitti, että nopean kuljettajan kohdalla riskit kasvoivat liian suuriksi muutenkin vaarallisissa kilpailuissa, eikä kukaan halunnut kertoa suru-uutisia kuskin perheelle. Mutta aavikko olisi voinut sopia täydellisesti Arolle.

-Beirer ei ymmärtänyt sitä, että hoidin ajamisen pään kautta. Hölläisin kyllä kaasua, jos aavikolla tulisi eteen joku epäilyttävä paikka, en vetäisi sinne kaasu pohjassa.

 

Hän kiersi vielä 2010 ja 2011 markkinointimielessä jonkin verran kilpailuja, mutta sen jälkeen alkoi melko tavallinen arki.

Aron ei enää tarvinnut koko ajan suunnitella ja miettiä ajamista, joten kaiken piti olla hyvin, sillä hänen aivonsa pääsivät vihdoin rauhoittumaan, mutta kävikin juuri päinvastoin.

 

Aro oli ollut muutaman kuukauden kotona, kun vaimo aisti hänen levottomuutensa ja ehdotti etsimään työn, jossa pääsisi matkustamaan.

-Kuten taisin jo mainita, en kestä paikallaoloa. Moni urheilija kyllästyy matkustamiseen, mutta minä haluan reissata, olla jatkuvasti liikkeessä.

Enää Arolla ei ollut lajia, jonka kautta hän oli purkanut valtavan ylitsepursuavaa pään sisäistä energiaansa lapsuudesta lähtien.

-Teini-ikäisestä olin keskittynyt vain motocrossiin ja enduroon. En kehdannut enää lähes nelikymppisenä mennä kivittämään naapurien ikkunoita, kuten lapsena.

 

Arosta tuntui, että elämältä oli pudonnut pohja.

 

-Ajouran lopettamisen jälkeen henkinen elämäni luisui jyrkkään alamäkeen.

Aro oli töissä muun muassa raskaan kaluston asennusliikkeessä Vantaan Korsossa sekä isänsä moottoripyöräliikkeessä. Aron esikoispoika Emppu oli innostunut motocrossista, ja isä suuntasi tarmonsa sinne. Hän kävi päivällä töissä sekä iltaisin ja viikonloppuisin ajamassa poikansa kanssa. Yöt hän tuunasi poikansa pyörää autotallissa.

 

-Koko ajan piti saada jotain uutta tekemistä ja sitä kautta mielihyvää siihen harmaaseen arkeen. Hain sitä oman ajouran tunnetta pojan harrastuksen kautta, mutta se ei auttanut. Mielihyvää kyllä tuli joo, mutta samalla väsyin pahasti. Se masennus tuli vuosi vuodelta yhä voimakkaammin mukaan kuvaan, ja luisuin yhä syvemmälle.

 

Aro kaipasi kilpauran adrenaliiniryöppyjä, ja ilmeisesti kaikesta huolimatta myös sitä uuvuttavaa ajatustyötä. Hän piiskasi aivojaan ja keksi koko ajan uusia tehtäviä itselleen, vaikka entisetkin jäivät tekemättä. Poika olisi vain halunnut ajaa ja pitää hauskaa, mutta isä valmensi, kannusti manageroi ja viritti pyörän iskunvaimentimia kohti täydellisyyttä.

Aron yöunet jäivät pariin kolmeen tuntiin ja jopa sen alle.

 

-Se meni siihen, että kun lähdimme viikonloppuna ajamaan pojan kilpailusta kotiin, kaarsin 15 minuutin päästä auton huoltoaseman pihaan ja sanoin pojalle, että herätä minut puolen tunnin päästä. En enää nukkunut juuri lainkaan.

 

Synkät suunnitelmat

 

Kukaan ympärillä ei silti aavistanut, kuinka ahdistunut Aro oli.

Melko pian uran loppumisen jälkeen Aro oli alkanut hautoa itsemurhaa.

 

-Aika paskaksi se homma meni.

 

Joka aamu matkalla töihin Korsoon hän mietti, että ajaa seuraavaa vastaantulevaa rekkaa päin. Sama toistui kotimatkalla.

Kerran hän purskahti aamulla autossa itkuun kesken työmatkan, ihan yhtäkkiä ja ilman ulkopuolista syytä. Hän vain itki ja tärisi, mutta pystyi ohjaamaan auton bussipysäkille ja soittamaan vaimolleen.

 

-Sanoin, että en pysty liikkumaan, hanki minulle apua.

Aron vanhemmat noutivat pojan ja tämän auton tien poskesta.

-Sen jälkeen makasin pari vuorokautta sängyssä. En tiedä, mikä sen kohtauksen laukaisi, se oli vain jonkinlainen stoppi, joka tuli omasta päästä.

 

 

Valitettavasti Aron suunnitelmallisuus ulottui myös mielen synkälle puolelle. Hänellä oli valmiina kolme varmaa ja tehokasta konseptia, joihin liittyivät Korson aseman liepeillä kaupiteltavat kielletyt aineet.

 

-Mietin jo, että kirjoitan teollisuusalueen yövartijalle varoittavan lapun työpaikkani oveen: Älä tule sisään, vaan soita paikalle ambulanssi.

Onneksi hän ei toteuttanut aikeitaan.

 

2017, noin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun Aro oli pysähtynyt bussipysäkille, tuli aamu, jolloin hän ei enää uskaltanut lähetä kotoa.

-Vihelsin pelin poikki.

 

Lepo kirkasti mielen

 

Lääkitys ja lepo tepsivät nopeasti.

-Aivot saivat lepoa, kun nukuin pari viikkoa putkeen. Se pysäytti sen synkän kierteen. Väsytti ihan pirusti. En jaksanut tehdä mitään. Kun heräsin, olin puoli tuntia hereillä ja nukahdin taas.

 

Aro oli puolisen vuotta sairauslomalla.

 

-Kun aivot vähän piristyivät unesta, aloin käydä asioita ja elämääni läpi. Alkoi se oma henkinen työ, asioiden läpikäyminen, sen selvittäminen, mikä tilanteeseen oli johtanut. Ja piti selkeyttää suunnitelma, miten jatkan eteenpäin.

Aron mieli kirkastui yllättävän nopeasti.

 

-Soitin sinne mielenterveyspuolelle ja sanoin hoitajalle, että takana on paras ja selkein syksy 15 vuoteen ja itsellä on hyvä fiilis, joten hoitoja ja lääkitystä ei tarvitse varmaan enää jatkaa.

 

 

Ennen kauden 2004 alkua KTM:n pomo Pit Beirer moitti Aroa Red Bullin kuntotesteissä, että suomalaisen vatsa oli kasvanut.

 

 

Hoitaja sanoi, että lääkitys pitää lopettaa portaittain.

-Vastasin, että jätin lääkkeet jo kaksi viikkoa sitten.

 

Lääkärien mukaan syy Aron syvään masennukseen oli se, että hän oli aina tehnyt paljon töitä aivoillaan. Jo ennen ammattilaisuraa, nuorena ja huolettomana motocross-kuskina Aro oli käynyt ajamista paljon päässään läpi, suunnitellut ja miettinyt. Eli urheillut enemmän pään kuin vartalon kautta.

 

Kauden jälkeen iskeneiden rankkojen väsymysjaksojen perusteella aivot olivat olleet aika rasittuneet jo pitkään.

 

-Reilun 20 vuoden aktiivisen kilpailun kautta aivoni olivat vähän kuin muovautuneet siihen työhön, jota olin päässäni tehnyt.

 

Aron aivot hylkivät perusarkea. Aro yritti tavoitella arkielämässä tilaa, jossa hänen kilpaurheilun muokkaamat aivonsa olisivat tyytyväiset. Se uuvutti hänet totaalisesti. 

 

”Säpinää pitää olla"

 

Aro voi nyt paljon paremmin kuin viime vuosikymmenellä, mutta hänen aivonsa kurkottavat yhä kohti hullutuksia. Aro harkitsee osallistumista Päijänteen ympäriajoon 2024.

 

-Vikaa on päässä, kun meinaan lähteä Päitsille. Muuten tilanteeni on tosi hyvä.

 

Aro kertoo, että masennuksen myötä hän on joutunut perkaamaan menneisyytensä, mutta myös pohtimaan tulevaisuuttaan toden teolla. Hän on isänsä moottoripyöräliikkeessä töissä, tosin tällä hetkellä lomautettuna.

 

 

Aron haaveiden työ odottaa Italian Toscanassa, vain alkupääoma puuttuu. Kyse on enduro-lomien, ajoleirien ja valmennuksen järjestämisestä Firenzen lähistöllä.

 

-Systeemit, konseptit ja paikat ovat jo valmiina. Yritän kehitellä vielä rahoitusta kuntoon, mutta valitettavasti en ole kovin kummoinen bisnesmies.

 

Työssä moni asia loksahtaisi kohdalleen: levoton Aro pääsisi matkustamaan ja ajamaan.

 

-Sen olen itsestäni oppinut, että säpinää pitää olla.