Minna Kuoppala (os. Niinikoski) alkoi 12-vuotiaana kilpailla mikroautoilla. Kipinä ajamiseen oli tullut hänen vanhemmiltaan. Sekä isä että äiti olivat aikoinaan ajaneet jäärataa ja jokamiesluokkaa. Lisäksi Minnan isä ajoi jonkin verran rataakin, joten varikot tulivat tyttärelle tutuiksi pienestä pitäen.

Mikroautojen jälkeen Niinikoski ajoi Formula Fordia pari kautta, joka oli uran kannalta looginen jatkumo. Kaikki ei kuitenkaan sujunut suunnitellusti.

– Kävimme Englannista ostamassa Van Diemeniltä auton, mutta siinä kävi vähän huono tuuri ja sen ”romun” kanssa oli koko ajan ongelmia. Yritettiin pärjätä, mutta kalusto ei vain ollut ihan viimeisen päälle. Silloin tuli uutena luokkana Subaru Sportit ja se sai huiman suosion, joten siirryimme siihen.

Tulevaisuutta ajatellen Niinikoskella kävi hyvä tuuri, sillä hän voitti Subaru Sportien luokan Kemorassa, jossa samaan aikaan ajettiin Truck Racingin EM-sarjan osakilpailu.

– Tulin heidän tietoisuuteensa, kun näkivät minun kisani siellä. Sain yhteydenoton Sisulta ja he kertoivat, että heiltä jää sen vuotinen kalusto ylimääräiseksi uuden auton takia. He kysyivät, olisinko kiinnostunut, että saisin auton käyttööni, jos muuten saisin tiimin kasaan.

Kankea alku

Niinikoski aloitti kuorma-autoilla kisaamisen 1993. Alku uudessa sarjassa ei kuitenkaan ollut helpoimmasta päästä.

– Päätös osallistumisesta tehtiin loppusyksystä, joten en päässyt Suomessa kokeilemaan autoa. Talvi rakennettiin kisakalustoa ja kuten autourheilussa yleensäkin, se valmistui aivan viime tipassa, Niinikoski muistelee.

Lopulta testit jäivät siihen, että rengasvalmistaja Continentalin testikeskuksessa Hannoverissa Niinikoski ajoi ovaaliradalla muutaman kierroksen.

– Kaiken lisäksi autosta hajosi perä, joten kokemusta ei ollut kuin ehkä viisi kierrosta ennen ensimmäistä kisaa, joka ajettiin Englannissa Brands Hatchissa. Kyllä siinä kylmiltään lähdettiin. 

– Vapaissa harjoituksissa jouduin opettelemaan autoa ja rataa, koska kaikki radat olivat uusia. Muistan, että ensimmäisessä startissa olin 11:s. Toiseen lähtöön en päässyt mukaan, koska taas autosta hajosi perä.

Toinen kisa ajettiin Dijonissa Ranskassa. Siellä tekniikkamurheet jatkuivat ja moottorin täystuho tuli ensimmäisissä vapaissa harjoituksissa. Ranskan jälkeen mentiin Italian Misanoon. Siellä alkoi näkyä jo valoa tunnelin päässä. 

– Olin päässyt harjoittelemaan ja autokin toimi. Kisalähdöissä olin neljäs ja viides. Kankean alun jälkeen hyvät tulokset olivat yllätys, mutta toisaalta sitä oli ajettu kilpaa jo niin monta vuotta, että kyllä niitä hyviä tuloksia haettiin, eikä sarjaan lähdetty pelkästään leikkimään.

Neljäs osakilpailu oli Paul Ricardissa Ranskassa. Siellä Niinikoski oli samoilla sijoilla kuin edellisessäkin osakilpailussa.

– Sen jälkeen tultiin Kemoraan ja se oli ensimmäinen rata, jonka tunsin kuin omat taskut. Siellä olinkin heti aika-ajossa toinen ja lauantain kisassa toinen. Sunnuntain kisan voitin.

– Oli se todella iso juttu. Siitä sai itsevarmuutta ja taisin olla ensimmäinen nainen, joka voitti EM-sarjan osakilpailun. Kyllä se toi uutta nostetta koko hommaan, Niinikoski kertaa.

Kärki lähenee

Kemoran jälkeen karavaani siirtyi Ruotsin Mantorpiin, jossa Niinikoski oli molemmissa lähdöissä toinen. Tähän perään tulivat Nürburgringin viides ja neljäs sija. Kun hyviä tuloksia tuli, sijoitus sarjassa alkoi nousta. Myös otteet tulokasta kohtaan alkoivat koventua.

– Tsekin Mostissa olin neljäs ensimmäisessä startissa. Aloin lähestyä Liaz-tiimin Frantisek Vojtisekin kolmatta sijaa EM-pisteissä. He alkoivat tiiminä pelaamaan minua vastaan ja hänen tiimikaverinsa kiilasi minut ulos. Sen takia olin vasta kuudes toisessa lähdössä.

– Minua alettiin pitämään uhkana, Niinikoski toteaa.

Kauden viimeistä edellisessä osakilpailussa Belgian Zolderissa Niinikoskella oli jälleen tekniikkamurheita.

– Olin kolmas ensimmäisenä päivänä, mutta toisena kymmenes, kun jarrut hävisivät. Zolderissa on paljon tiukkoja jarrutuksia, enkä osannut tarpeeksi säästellä jarruja. 

Viimeinen osakilpailu oli Espanjan Jaramassa, jossa Niinikoski voitti lauantain kisan. Pronssiin oli vielä mahdollisuudet, mutta se olisi vaatinut sunnuntain kisassa sijoittumista kolmen joukkoon. Niinikoski jäi neljänneksi ja eroa mitaliin jäi kolme pistettä. Kausi oli kuitenkin odotuksiin nähden onnistunut.

– Ajattelin, että jonkun kolmannen sijan voisin saada, jos olisi vähän tuuria matkassa. Oli se kuitenkin niin uusi maailma; uusi menopeli ja kaikki systeemit ja muut olivat meille uusia.

Käyttötunnit täynnä

Niinikoski oli EM-sarjan ohella ajanut Englannin mestaruussarjaa. Sarjan viimeinen osakilpailu ajettiin Pembreyssa Walesissa. Niinikoski tiimeineen oli laskenut, että vain voitto viimeisessä osakilpailussa riittäisi mestaruuteen.

– Kun olimme matkalla kisoihin, järjestäjät ilmoittivat, että Walesin kisaan ei voi osallistua kuin ainoastaan englantilaisella lisenssillä. Sarjan aikaisemmat osakilpailut olivat olleet kaikille avoimia, joten he koittivat sillä pelata, että mestaruus jäisi Englantiin.

– Onneksi oli hyviä ystäviä Englannissa, joiden kanssa ryhdyttiin ongelmaa ratkaisemaan. Ensimmäisenä otettiin yhteyttä Suomeen ja AKK:hon, kun ei voi olla kahden maan kilpailulisenssiä yhtä aikaa. AKK:ssa ymmärrettiin ongelma ja he irtisanoivat lisenssini. 

Seuraavaksi Niinikoski suuntasi lääkärintarkastukseen, jonka teki Gatwickin lentokentän lääkäri.

– Sattumoisin lääkäri oli moottoriurheiluihmisiä ja jopa kilpaillut Suomessa Imatran ajoissa. Hän oli valmis auttamaan, jotta pääsisin kisaamaan. Lääkärintodistus annettiin tuttavallemme, joka lähti hoitamaan lisenssiasiaa Iso-Britannian kattojärjestöön. Niin saimme parissa päivässä rullattua minulle englantilaisen kilpailulisenssin.

Niinikoski kertoo, että kisaviikonlopussa oli jännittävät hetkensä, sillä moottorin käyttötunnit olivat täynnä. EM-sarja oli juuri loppunut ja autoon olisi pitänyt vaihtaa käytännössä kaikki. Harjoituksissa ja aika-ajoissa hän ei uskaltanut ajaa kuin kaksi kierrosta, jotta moottori säästyisi kisaan. 

– Lähdin paalupaikalta ja pystyin ajamaan johdossa koko kisan läpi, mutta 100 metriä ennen maaliviivaa moottori räjähti. Onneksi oltiin kuitenkin niin lähellä, että rullasin maaliin ja eroa takana tuleviin oli sen verran, että pystyin pitämään ykköspaikan. Se oli todella tarkalle laskettu, Niinikoski huokaa.

Vauhti kiehtoo

Tulokaskautensa jälkeen Niinikoski siirtyi Sisu Racingiin kahdeksi vuodeksi. 

– Sen jälkeen ajoin Mersulla saksalaistiimissä yhden kauden ja viimeisen vuoteni Timo Korhosen DRT-tiimissä. Siinä vaiheessa ikää oli jo sen verran, että piti miettiä jatkaako autourheilussa vai alanko normitöihin ja perustamaan perhettä. 

Uran jälkeen Niinikoski on löytänyt nuoruutensa toisen intohimon; hevoset.

– Autourheilun takia se oli kolmekymmentä vuotta tauolla, enkä ollut missään tekemisissä hevosten kanssa. Kun kaksi tytärtäni varttui, vein heitä tallille ja vanhempi tytöistä alkoi harrastamaan ratsastusta. 

Kun oma kroppa ei enää kestänyt ratsastusta, Niinikoski ”sekaantui” raviurheiluun.

– Ostettiin kantavana ollut ravuri. Meillä on nyt viisi hevosta, joita valmennan ja  joilla kilpailen. On ollut kiva oppia täysin uusi laji ja olla vauhdin kanssa tekemisissä. Mutta omat haasteensa siinäkin on; kilpa-autot eivät pelänneet punaista postilaatikkoa, kuten nämä nykyiset kilpurit, Niinikoski naurahtaa.