Hans Laineesta piti tulla Suomen ensimmäinen F1-kuljettaja, mutta kohtalo puuttui peliin – Laine oli Nürburgringin 42. uhri
Ei siinä niin pitänyt käydä. Lauantai 30.5.1970, Nürburgringin moottorirata, Länsi-Saksa. Se oli viimeinen harjoituspäivä Nürburgringin pitkällä 20,8-kilometrisellä Nordschleifen moottoriradalla ennen sunnuntaina käytävää urheiluautojen ADAC 1000 km:n MM-kestävyyskilpailua.
Suomalainen AAW Racing oli ilmoittanut klassikkokilpailuun kaksi Porsche-autokuntaa. Urheiluautojen luokassa AAW:n Porsche 908/2:lla ajoivat Hans Laine ja Hollannin Gijs van Lennep, GT-luokassa Porsche 911S:ää Pauli Toivonen ja Saksan Dieter Frölich.
Monilahjakkuus ja suurlupaus Laine oli yhdessä ajajaparinsa van Lennepin kanssa sijoittunut aiemmin kauden aikana Brands Hatchissä Englannissa BOAC 500 mailin kisassa neljänneksi, Belgian Span MM-lähdössä kuudenneksi ja kolmea viikkoa ennen kohtalokasta onnettomuutta Italian Sisiliassa Targa Florion maantieajossa neljänneksi.
Nürburgringillä Laine ajoi van Lennepin kanssa Porschensa aika-ajossa kahdeksanteen ruutuun. Lauantaiaamuna oli satanut. Radalla oli enää joitakin autokuntia ajamassa renkaitaan sisään sunnuntain kilpailua varten. AAW:n molemmat autot olivat radalla.
Laineen kohtalokas onnettomuus tapahtui Nürburgringin Nordschleifen pitkällä ja tuohon aikaan radan alikulkutunnelien takia lukuisista kumpareista muodostuneella Dottinger Höhen niin kutsutulla paluusuoralla. Laineen ajama Porsche nousi yhdellä kumpareella ilmaan ja pyöri useita kertoja. Kuljettaja jäi puristuksiin autoonsa, joka hieman myöhemmin syttyi polttoainevuodon seurauksena tuleen.
Pauli Toivonen toi AAW:n Porschen kovalla vauhdilla radalta ratavarikolla. Hätääntynyt Toivonen huusi varikkoväelle: ”Paluusuoran alussa on tapahtunut onnettomuus. Siellä on auto tulessa. Ja se auto on meidän!”
Seurasivat epätietoisuuden pitkät minuutit ja piinaava odottelu alkoi. Poliisi ja ratavirkailijat olivat sulkeneet pääsyn onnettomuuspaikalle.
Lähes tunti onnettomuudesta varikon saavutti järkyttävä uutinen. Hans Laine oli kuollut ulosajossa autoonsa.
Nürburgringin 42. uhri
Seuraavana päivänä ADAC 1000 km kilpailtiin suunnitellusti. Olihan kilpailu toteutettu jo vuodesta 1953. Kilpailun voitti Porschen kaksikko Kurt Ahrens–Vic Elford. AAW:n Toivonen ja Frölich voittivat kaksilitraisten GT-luokan.
Miten onnettomuus tapahtui? Miten oli mahdollista, että Laine oli määrätty kuolemaan kaikkien toiveiden ja lupausten kynnyksellä saksalaisella kilparadalla harjoitusajossa, jossa ei edes tavoiteltu nopeaa kierrosta?
Onnettomuuspaikka oli 2,135 km:n suoralla, johon oli rakennettu yleisön liikkumista radan sisäpuolelle helpottavia tunneleita. Suoran alkuosan kumpareelle kiihdyttäessä Laineen ajama Porsche nousi ilmaan, kääntyi ympäri, pyöri useita kertoja, syttyi tuleen ja hajosi kappaleiksi.
Viimeisellä kierroksella hän ajoi tarkoituksellisesti penkkaan.
Onnettomuuspaikalle pysähtyneet kilpakumppanit kertoivat, että Laine oli loukussa autossaan, joka pian oli yhtenä tulimerenä. Kilpailijat yrittivät kääntää autoa, mutta auttajat polttivat kätensä. Kukaan ei voinut auttaa Lainetta.
Myöhemmin F1-kuljettajana tunnetuksi tullut britti Guy Edwards kertoi Autosport-lehden haastattelussa, että hänen elämänsä kamalin hetki oli se, kun hän joutui todistamaan Hans ”Lyno” Laineen traagista onnettomuutta. Kuusi vuotta myöhemmin Edwards oli niiden neljän kuljettajan ryhmässä, jotka kiskoivat samalla radalla Niki Laudan palavasta Ferraristaan.
Samalla kumpareella oli tapahtunut vastaavanlainen onnettomuus jo aikaisemmin. 1968 ranskalaisen Henri Grandsiren ajama Alpine A220 nousi samalla tavalla ilmaan, pyörähti ympäri ja liukui sata metriä katollaan. Grandsire selvisi rytäkästä hengissä.
Laineen onnettomuuden jälkeen F1-kuljettajat kieltäytyivät ajamasta samalle kesälle Nürburgringille suunniteltua Saksan F1 GP -osakilpailua, joka kuljettajien vaatimuksesta siirrettiinkin peruskorjatulle Hockenheimin moottoriradalle.
Laineen onnettomuuden syytä ei ole täysin pystytty selvittämään. Osasyy ulosajoon oli van Lennepin ajovuorolla rikkoutunut Porschen etupuskurin vasen etuspoileri, joka puuttui autosta. Rikkoutunut siipi oli irrotettu, mutta Porschen mekaanikot eivät ehtineet kiinnittää tilalle uutta. Kuolemansyytutkimuksen mukaan kovassa vauhdissa kumpareen päällä vastatuuli pääsi auton alle ja nosti sen kohtalokkaasti ilmaan.
Hans Laine oli pahamaineisen moottoriradan 42. uhri. Häntä jäivät kaipaamaan vaimo Kristiina, kuuden kuukauden ikäinen tytär Katia sekä suuri joukko ystäviä ympäri maailmaa.
Yöt autoiltiin
Hans Laine syntyi 1945 auto- ja autourheiluperheeseen. Hänen isänsä Holger Laine oli autoilun monitoimiosaaja, joka toi 1950- ja -60-luvuilla Suomeen muun muassa useita kilpa-autoja ja harrasti autourheilua itsekin.
Laine omisti Helsingissä Auto-Nord Oy -autokaupan, jonka kautta useat suomalaiskuljettajat saivat käyttöönsä esimerkiksi Lotus Eleven -kilpureita. Holger myi vuonna 1959 Timo Mäkiselle hänen ensimmäisen kilpa-autonsa Triumph TR3:n.
Kilpailupuolella Laineen nimi jäi historiankirjoihin Eläintarhanajojen viimeisenä voittajana ja Keimolan moottoriradan avajaiskilpailun (1966) Helsingin Vauhtikisojen ensimmäisen lähdön kakkosena.
”Eltsun” kunniakkaan historian viimeisen maaliin liputetun lähdön voitto ratkaistiin vuonna 1963 vakioautojen luokassa ryhmä 2 alle 1600 cm3. Holger Laine voitti lähdön Volvo PV 544:llä ennen Alfa Romeo Giulialla ajanutta Esko Keinästä.
Samassa lähdössä pienemmän luokan Miniä ajanut Timo Mäkinen ja Laine jäivät historiankirjoihin kuljettajina, jotka ainoina ylsivät ”Eltsussa” voittoon vakioautolla yli 100 km/h keskituntinopeudella. Vuonna 1966 Laine saavutti Minillä Timo Mäkisen jälkeen SM-hopeaa rata-autoilun enintään 1150 cm3 luokassa.
Hans Laineen hyvä ystävä Ilkka Repo työskenteli tuohon aikaan Holger Laineen autoliikkeessä automyyjänä. Repo tutustui nuorempaan Laineeseen missäpä muuallakaan kuin Autotalo Primulan kahviossa Helsingissä.
“Autourheiluun innostuneet ihmiset kokoontuivat Primulassa, jossa ystävystyin ”Hassen” kanssa. Helsingin Sähkön ja Primulan välissä oli autoille hyvä parkkitila, josta yöaikaan jengiä lähti kokeilemaan autojaan ja ajotaitojaan joko Sipoon Immersbyhyn tai Kirkkonummen suuntaan Masalaan. Me autoilimme illat ja yöt, emme juopotelleet”, Repo täsmentää.
“Samasta jengistä kehitimme kuljettaja- ja autokohtaisia huoltojoukkueita, jotka sitten kilpailuissa lähtivät kyseisiä kuljettajia avustamaan huoltoon. Meillä oli Jorma ”Lussari” Luseniuksen, Timo Mäkisen ja ”Hassen” jengiä, joista kuuluin viimeksi mainittuun. Meillä oli hyvä yhteishenki”, Repo painottaa.
Ensimmäiseen kilpailuun salaa
Repo oli mukana ”Hassen” osallistuessa ensimmäiseen kilpa-ajoonsa, joka tapahtui isä Holgerilta salaa.
“Hasse oli saanut isältään joululahjaksi Volvo PV544:n ja neljä nastoitettua Hakkapeliittaa. Hän kertoi mielensä tekevän lähteä kokeilemaan autoaan kelloa vastaan.”
”Hasse antoi minulle tehtäväksi etsiä sellainen kansallinen kilpailu, jossa ei olisi maamme kärkikuljettajia. Kysymyksessä oli jääratakisa Paimiossa. Samaan aikaan maamme huippukuljettajat olivat toisaalla SM-rallissa.”
“Sanoin ennen starttia ´Sä et sitten voi voittaa täällä. Pääset palstoille ja paljastut´.” Hän johti Volvollaan lähtöä selvästi. Viimeisellä kierroksella hän ajoi tarkoituksellisesti penkkaan ja ajoi viimeisenä maaliin."
Laineen mielestä kilpailu oli ”helkutin kivaa ja hyvä juttu”.
“Hän tykkäsi myös laulaa ja oli hyvä laulaja. Häntä houkuteltiin myös iskelmämaailmaan. Kisareissuilla kuuntelimme autossa kuunnelmia ja hyvää musaa.” Se oli Hasselle tärkeä asia, Repo kertoo.
Rallissa Laine voitti 1969 SM-pronssia ennen pysyvää siirtymistään 1970 asvalttiradoille.
Hans Laineelta odotettiin 1960 ja -70-lukujen taitteessa läpimurtoa terävimpään kansainväliseen autourheilueliittiin. Laine tunnettiin nopeana ralli- ja ratakuljettajana. Hän ylsi uransa ensimmäisessä rallissa, 500-rallissa, ALU-2-rekisterisellä Volvolla Pauli Toivosen jälkeen yleiskilpailussa toiseksi. Seuraavan rallinsa Porin Yyterissä Laine jo voitti.
Setänsä Henryn kartturoimana Laine ylsi 1967 Datsunilla Kreikan Akropolis-rallissa seitsemänneksi, voitti 1968 Volkswagen 1600L:llä Tunturirallin ja oli 1969 voittaa Porschella Jyväskylän Suurajot ja Ford Escort TwinCamia kuljettaneen Hannu Mikkolan.
Rallin viimeisenä yönä Laine kellotti Porschellaan seitsemän perättäistä pohja-aikaa ja nousi Mikkolan ohi johtoon, mutta joutui aamuyön tunteina keskeyttämään moottoririkkoon.
Lyhyeksi jääneellä ajajaurallaan Laine voitti 1967-1969 kotimaisilta asvalttiradoilta neljä Suomen mestaruutta ja jääradalta yhden. Rallissa Laine voitti 1969 SM-pronssia ennen pysyvää siirtymistään 1970 asvalttiradoille.
Rata-autoilu voitti rallin
Vaikka Laine menestyi rallissa ja radalla, rata-autoilu oli se, johon Hasse halusi panostaa.
“Rata-autoilu oli hänelle toiminnaltaan järkevämpää ja mielekästä. Hassessa eli määrätynlainen taiteilijaluonne.”
Repo muistaa yhä elävästi, missä hän oli, kun suruviesti saavutti hänet.
“Minun piti lähteä samalle reissulle. Hasse olisi järjestänyt Wihurin yksityislentokoneesta paikan. Meillä oli töissä viikonloppunäyttely ja minut määrättiin sinne. Näyttelyn jälkeen meidät kutsuttiin kesämökille Porkkalaan. Mulle tuli mökillä hirveä paniikki päästä nopeasti kotiin, jossa halusin nähdä nopeasti harjoitusten tulokset.
“Kun avasin television, ensimmäisenä kuulutettiin ´Suomalainen nuori kilpa-ajaja menetti henkensä´. Kahta päivää myöhemmin olin lentoasemalla Seutulassa Hassen arkkua vastassa."
Viikko onnettomuudesta Hans Laine haudattiin Espoon vanhan kirkon hautausmaalle. Viimeiselle matkalle Lainetta oli saattamassa perheen ja lähisuvun ohella suuri joukko ystäviä ja sukulaisia sekä kilpakuljettajia Suomesta ja maailmalta.
Laineen arkkua kirkosta hautapaikalle olivat kantamassa ensimmäisessä parissa Ilkka Repo ja Heikki Liedes, toisessa Timo Mäkinen ja Hannu Mikkola, kolmannessa Gijs van Lennep ja Hannu Kahi ja neljännessä Hassen setä Henry Laine ja isä Holger Laine.
Tie oli auki ykkösiin
Mikäli kohtalo olisi päättänyt toisin, Laineesta olisi melkoisella varmuudella tullut ensimmäinen suomalaiskuljettaja F1:ssä. Laineen tallikaverille Van Lennepille kutsu ykkösiin kävi seuraavana vuonna 1971.
Laineen tietä autourheiluhuipulle tasoitti ajajalahjojen ohella se, että hän oli sosiaalinen ihminen, joka tuli toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Hän pystyi keskustelemaan kotikielensä ruotsin lisäksi suomeksi, englanniksi sekä osittain saksaksi.
“Autourheilijan suurin vahinko ja aukko on kielitaidottomuus. Sen verran englantia pitää osata, että maailmalla pärjää”, Repo muistuttaa.
Nuoren, lahjakkaan ihmisen ja hyvän ystävän menettäminen oli Revosta hirvittävä vääryys.
“Jäin autourheilusta vuosiksi sivuun. En seurannut mitään lajeja, koska minusta oli niin väärin, että näin piti käydä.”
Legendaarisen jääkiekkopuolustaja Lalli Partisen houkuttelemana Repo teki pitkän ja arvostetun MM- ja olympiauran jääkiekossa naisten ja nuorten Leijonien sekä SM-liigassa HIFK:n arvostettuna huoltajana. Hän palasi seuraamaan autourheilua, kun hänen poikansa Juha alkoi kartturoida Teemu Tahkoa, Mikael Sundströmiä, Marcus Grönholmia, Ari Mökköstä, Tommi Mäkistä, Harri Rovanperää sekä Juha Kankkusta.
Ole hyvä ja kirjaudu kommentoidaksesi.