Matti Salosen ura moottoripyöräilijänä alkoi 1960. Se tuskin olisi voinut saada parempaa starttia, sillä Turun Moottoriseuran nuorukainen onnistui voittamaan heti 125-kuutioisten lähdön Turun Ruissalossa. Samassa seurassa oli myös Harri Laveri, joka oli insinöörismiehiä ja ajoi itsekin kilpaa. Hänellä oli 350-kuutioinen AJS, mutta 1962 pyörä siirtyi Salosen omistukseen.

”Osallistuin sillä Itäharjun ajojen 350-kuutioisten luokkaan ja sattumalta voitin sen. Lisäksi minulla oli toiseksi nopein suomalaiskuljettajan tekemä aika, ainoastaan Taneli Lepo ajoi kovempaa kuin minä.”

Seuraavana vuonna Salonen oli Ruissalon ajoissa jälleen Levon jälkeen toiseksi nopein suomalainen. Uran ensimmäinen SM-osakilpailun voitto tuli samana vuonna Varkaudessa ja Salonen elätteli toiveita pääsemisestä Suomen MM-osakilpailuun, joka ajettiin Tampereen Pyynikillä.

”Minua ei kuitenkaan hyväksytty 350-kuutioisten luokkaan, mutta 50-kuutioisiin kyllä, koska siellä oli pulaa kuljettajista. Jälleen kävi tuuri; tulin lopulta kuudentena maaliin ja sain yhden MM-pisteen.”

Vuodet 1964–65 Salonen jatkoi AJS:llä ja sijoitukset pysyivät hyvinä, vaikkei voittoja tullutkaan. Turkulainen ehti kokeilemaan Nortoniakin, mutta se sai tehdä tilaa, kun Yamaha tuli markkinoille 1965 ja Salonen iski silmänsä japanilaismerkkiin.

”Koko Eurooppaan tuli kaksi pyörää ja molemmat Suomeen. Lehtisen Toive tuli Tampereelta sellaisen kanssa Turkuun ja silloin Tampereelle lähtevä moottoritienpätkä oli aivan uusi, mutta sitä ei ollut vielä avattu, joten menimme sinne kokeilemaan Yamahaa.”

”Toive ei päässyt sen kanssa liikkeelle ei sitten millään. Huomasin, että pyörässä oli harva välitys; ykkönen oli todella pitkä. Pääsin sen kanssa kuitenkin liikkeelle ja pyörä kulki helkkaristi kovempaa kuin Nortonit tai AJS.”

Salonen osti Yamahan katupyörän ja satapiikkisen MV-Agustan, josta nosti koneen Yamahan rungolle. 

”Se oli jumalattoman kevyt pyörä verrattuna esimerkiksi Nortoniin. Pyörässä oli myös normaali katupyörän vaihteisto; ykkösellä pyörä lähti kuin luoti liikkeelle.”

Salonen voitti 350-kuutiosten SM-kultaa 1966. Menestyksen myötä kilpakumppanit alkoivat kiinnostua Salosen pyöristä. 

”1967 olimme Savonlinnassa ja Saarisen Jarno kerjäsi, että saisi ajaa 250-kuutioisella Yamahallani ja minä voisin ajaa 350-kuutioisella, kun se oli ihan uusi. Ajattelin, että ei siinä mitään; Jarno oli hyvä kerjäämään ja puhumaan ihmisiä puolelleen. Annoin hänelle pyörän ja Jarno tuli heti toiseksi. Silloin hän päätti, ettei aja enää ikinä Puchillaan”, Salonen naurahtaa.

Järkevä kuljettaja

Salonen ajoi ensimmäiset aktiivivuotensa pääasiassa 250- ja 350-kuutioisilla. Ensimmäisen kerran vasta 1969 Salonen ajoi piikillä MM-startin. Silloin maahantuojana toimineelta Arwidsonilta tuli kittisarja Yamahan 125-kuutioiseen katupyörään.

”Kävin sitä Artukaisissa kokeilemassa, mutta ei se mennyt mielestäni mihinkään, kun olin tottunut isompiin pyöriin, mutta veljeni Vesa oli sitä mieltä, että pyörä kulkee niin pirusti.”

”Sitten lähdettiin Pyynikin ajoihin uuden pyörän kanssa, vaikka se oli vielä keskeneräinen raato.” 

Viivalla olivat vastassa kovat ruotsalaiset Börje Jansson ja Kent Andersson, josta myöhemmin tuli kaksinkertainen maailmanmestari piikkiluokassa. Pyynikillä Andersson ajoi tehtaan Yamahalla, jossa oli kuusi vaihdetta ja pyörä oli muutenkin eri puusta veistetty kuin Salosen, mutta se ei näkynyt radalla.

”Pyörä kulki hyvin ja Kent vähän jarrutteli omaa menoaan ja näytti minulle suoralla, että vedä sinä välillä. Tätä oli monta kierrosta.”

”Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä Kent näytti, että nyt mennään ja sitten painettiin niin helkkaristi.”

Radan tiukin mutka oli Pyynikintien notkossa, jossa joutui käyttämään ykköstä ennen kuin lähdettiin kiipeämään mäen rinnettä.

”Tulimme sinne peräkkäin, mutta kuinka ollakaan, Kent sekosi vaihteissa, kun piti lähteä mäkeä ylös. Minulla meni vaihde silmään laakista ja voitin sen kisan lopulta pyörän mitalla.” 

Salosella on maine Pyynikin valtiaana, mutta tarkkaa syytä menestykselleen hän ei osaa antaa.

”Ehkä olin vain niin ylivoimainen. Vertasin ajamistani aina Jarnoon, mutten koskaan ollut uhkarohkea. Pyynikillä minulla on 16 lähtöä ja 6 voittoa, ja vain kerran olen kaatunut.”

”Ihmiset ”toitottavat” voittojani Pyynikillä, mutta muistutan heitä aina, että olen voittanut Ruissalon ajotkin yhteensä yhdeksän kertaa”, Salonen huomauttaa.

Tärkeät starttirahat

Salonen keräsi uransa aikana yhteensä 11 SM-kultaa vuosina 1966–74. Samaan aikaan hän kilpaili myös aktiivisesti ulkomailla. 1970-luvulla ratojen turvallisuus oli aivan eri tasolla, mitä se nykyään on.

”Se oli ihan hullua touhua ajaa kiviseinää vastaan, koska ikinä ei ollut mitään paikkaa mihin olisi voinut ajaa turvallisesti ulos. Aina oli autoja varten rakennettu teräskaide vastassa.”

”Juuri silloin 1973, kun Jarno kuoli, viikkoa aikaisemmin kaaduin Hockenheimissa. Minulla leikkasi pyörä kiinni ja pyörin asvalttia pitkin. Veljeni Pentti ajoi perässäni ja hän näki selvästi, että nyt kävi ”Masalle” pahasti.” 

Rytäkässä Salosen iho paloi useammasta kohdasta, lapaluu halkesi ja kolme kylkiluuta katkesi. Salosella olisi ollut edessään vielä 250-kuutioisten lähtö, mutta matka jatkui radalta kohti Heidelbergin sairaalaa.

”Ehdin sanomaan Pentille ennen lähtöä kenttäsairaalasta, että käy ottamassa minun pyörälläni startin, jotta saadaan rahat.”

”Pentti otti startin ja ajoi sitten pois radalta. Olisiko starttiraha ollut 600 Saksan markkaa. Se oli kuitenkin kolme kertaa enemmän kuin Suomen markka ja kun rahasta oli aina pulaa, kaikki piti ottaa.”

Salonen muistelee, ettei hienoisesta vilpistä jääty kiinni ja kertoo, että siihen aikaan tehtiin paljon muutakin, mistä ei käry käynyt.

”Esimerkiksi Paul Ricardissa Länsivuoren Teuvon pyörä ei toiminut ja ”Tepi” hermostui, kun ei saanut kunnon aikaa. Tehtiin sitten niin, että pantiin ”Tepin” numeron minun pyörääni ja minä kävin tempaisemassa kunnon ajan.”

”Sijaisjaja” teki työnsä kunnolla; jopa liiankin täydellisesti. 

”Siinä kävi vielä niin, että ”Tepi” pääsi mukaan, mutta minä en, koska oma aikani ei riittänyt, Salonen naurahtaa ajamistaan kierrosajoista.”

Raja vastaan

1974 Salosella oli ensimmäisen kerran täydellinen kilpapyörä, mutta ajaminen ei enää maistunut samalla tavalla. 

”Olin into piukassa kuin toripulu, kun oli uudet Yamahan rakentamat pyörät alla. Mutta sitten sattui niin paljon kuolemantapauksia kavereille; Jarno oli kuollut edellisenä vuonna ja tuntui, että aina menehtyi joku.”

Kun Billie Nelson kuoli kauden 1974 viimeistä edellisessä MM-osakilpailussa Jugoslaviassa, Salonen alkoi miettiä uransa lopettamista. 

”Minulla oli vuoden vanha poika ja mietin, että tätä on nyt tarpeeksi harrastettu. Olin Suomen mestari 250-kuutioisissa ja hopealla 125- ja 350-kuutioisissa.”

Uransa jälkeen Salonen perusti moottoripyöräfirman veljensä Vesan kanssa.