Hyppää pääsisältöön
Kuva
Heikki Penttilä. Kuva Heikki Mikkolan ja Tiina Virta-Välkkysen kotialbumit

Maailmanmestarien luottomies kiersi moottoriurheilun huipulla Heikki Mikkolan, Andre Malherben ja Mick Doohanin rinnalla – mutta Heikki Penttilää kaduttaa vain yksi asia

13.11.2026

Maailmanmestarien luottomies Heikki Penttilä on elänyt moottoriurheilun kautta erittäin monipuolisen työelämän, eikä hän oikeasti kadu eletystä elämästä kuin yhtä asiaa. 

Kuva

Harvoin on nähty motocrosskisan palkintopallilla niin yllättävää kolmikkoa kuin 500-kuutioisten MM-osakilpailussa Länsi-Saksan Bielsteinissa kesäkuussa 1977.

Mitään erikoista ei ollut vielä siinä, että kilpailun kakkosena palkittiin viisinkertainen maailmanmestari Roger de Coster ja kolmosena edellisvuoden hopeamitalisti Gerrit Wolsink. Sitäkin enemmän hämmästytti se, että korkeimmalle korokkeelle ohjattiin nuori hyvinkääläinen autoinsinööri Heikki Penttilä.

Omituiselle menettelylle oli simppeli selitys. Kun kokonaiskisan voittaja Heikki Mikkola sai toisen erän tohinassa kiven kasvoihinsa, hän joutui ajamaan ruutulipulta suoraan ensiapuun ja lähtemään saman tien tikattavaksi sairaalaan. Siinä vaiheessa kisajärjestäjät kysyivät suomalaistähden mekaanikkona toimineelta Penttilältä, voisiko tämä kiivetä palkintopallille ja ottaa kuskinsa puolesta voittopokaalin talteen.

Elämää suurempi Zündapp

Kohta on kulunut jo kuusi vuosikymmentä siitä, kun koulupoika Heikki Penttilä hankki vanhan moponrähjän ja fiksasi sen oppilastyönä ajokuntoon. Muutamaa vuotta myöhemmin hän osti opintolainallaan 100-kuutioisen enduro-Zündappin. Sen hänelle myi Jarmo Jämeri Oy:stä mestariajaja Mauri ”Maukka” Penttilä.

Sukunimestä huolimatta Maukka ja Heikki Penttilä eivät ole sukua keskenään. Silti vanhempi Penttilä vaikutti ratkaisevasti siihen, että nuorempi pääsi kesätöihin Jämerin korjaamoon Helsingin Kallioon.

”Siihen aikaan Zündapp oli minulle kaikki kaikessa”, Heikki Penttilä sanoo. ”Kun näin kuvia tehdaskuskien laitteista, tein omastani mahdollisimman samanlaisen. En ollut hyvä kuski, mutta kun minun pyöräni ei hajonnut koskaan, aloin vähän pärjätäkin.”

Vuonna 1974 Penttilä sai kesätyöpaikan Zündappin tehtaalta Münchenistä. Ensimmäiset viikot hän touhusi moottoriverstaassa ja loppuajan tehtaan motocrosstallissa. Sen tiimoilla hän pääsi vierailemaan 125-kuutioisten FIM Cupissa, joka oli pikkuluokan kovin mestaruussarja ennen kuin sille myönnettiin MM-arvo vuonna 1975. Samalla hän tutustui Zündappin raudanlujiin tehdaskuskeihin André Malherbeen ja Fritz Schneideriin.

Kuva

Kesällä 1975 Penttilä kierteli Göte Liljegrenin mekaanikkona eri puolilla Eurooppaa. Seuraavana talvena hän jatkoi opintojaan Helsingin teknillisessä oppilaitoksessa ja kehitteli samalla motocrosspyörän takajousitusta. Penttilän suunnittelemat iskunvaimentimet pääsivät tositoimiin kesällä 1976, jolloin hän työskenteli Rovaniemen vauhtiveikon Pauli ”Paukka” Piippolan mekaanikkona.

”Paukka testasi iskareitani niin paljon, että muuan Kenth Öhlinkin innostui niistä. Hän jopa kysyi, voisimmeko lyödä hynttyyt yhteen. Minä en lyhytnäköisenä kiinnostunut asiasta. Olisi ehkä kannattanut.”

Hessu ja Hessu maailman huipulla

Heikki Mikkola voitti Husqvarnalla 500-kuutioisten maailmanmestaruuden vuonna 1974 ja varttilitraisten MM-tittelin vuonna 1976. Sen jälkeen hän loikkasi 500-kuutioisen Yamahan satulaan. Kun Mikkolan pitkäaikainen mekaanikko Per-Olof ”Pelle” Persson ei hennonut jättää ruotsalaismerkkiä, mestari kysyi Penttilältä, haluaisiko tämä lähteä Yamaha-projektiin mukaan.

”Tietysti halusin. Yamahalla oli tosi mukava kilpatallin pomo Minoru Tanaka, jonka kanssa Mikkola ja minä lensimme vuoden 1976 lopulla testeihin Japaniin. Siellä meitä oli vastassa kymmenpäinen insinöörien joukko. Meillä oli heidän kanssaan monta hauskaa hetkeä radalla, ravintolassa ja karaokebaarissa.”

Vuoden 1977 alkupuolella Heikki Penttilä joutui vielä viimeistelemään insinööriopintojaan, joten kevään ensimmäisissä kisoissa häntä tuurasi vanha tuttu Maukka Penttilä. Kun nuorempi Penttilä pääsi MM-sirkukseen mukaan, Yamahan jousitus ja runko teettivät vielä niin paljon töitä, että hänellä ei riittänyt aika moottorin avaamisen ollenkaan: ”Vaihdoin vain pyörään uuden moottorin joka kolmannen kisan jälkeen.”

Kuva

Hessut Mikkola ja Penttilä nappasivat vuosien 1977 ja 1978 maailmanmestaruudet ylivoimaiseen tyyliin.

Sitten koitti kilpailukausi 1979. Hommat alkoivat mennä pieleen heti kättelyssä, kun Mikkola teloi polvensa Belgian Hoesseltissa. Tuttu vauhti löytyi vasta toukokuun lopulla. Siitä käynnistyi uusi loukkaantumisten ja nollaerien sarja, ja juuri kun pilotti oli palannut voittokantaan heinäkuussa, seinä nousi pystyyn taas. Vanhat vammat vaivasivat, ja hän keskeytti molemmat erät MM-sarjan toiseksi viimeisessä osakilpailussa Belgian Namurissa.

Viimeisestä MM-kisasta Luxemburgista Mikkola punnersi vielä eräsijat 10. ja 4. Sen jälkeen neljän maailmanmestaruuden mies oli valmis pistämään pillit pussiin.

”Moottoriurheilu on sotaa”

Kaudelle 1980 Yamaha yritti palkata brittikuski Neil Hudsonin 250-kuutioisten MM-sarjaan ja kiinnittää hänen mekaanikokseen Heikki Penttilän. Suunnitelma kaatui Hudsonin ja Maico-tallin sopimusriitaan.

Sen jälkeen Yamahan tallipäällikkö Tanaka lensi 250-luokan MM-avaukseen Espanjaan ja tarjosi tehdaspyörää ja Penttilän palveluja kisan parhaalle Yamaha-kuskille, joka sattui olemaan Norjan Jan Kristoffersen. Penttilä sanoo, että Heikki Mikkolan kanssa vietettyjen vuosien jälkeen kilpailukausi 1980 oli hänelle äärimmäisen turhauttava.

Seuraava vuosi muutti kaiken. Kun maailmanmestari André Malherben mekaanikko Alan Hahn lähti ovet paukkuen Hondalta, japsitallin pomo Shinichi Miyakoshi käänsi katseensa Penttilään.

”Kun menin neuvottelemaan Hondan sopparista Aalstiin Belgiaan, Miyakoshi kysyi, että mitä minun mielestäni oli motocross. Vastasin, että se on tuotekehitystä ja merkin tunnetuksi tekemistä. Miyakoshi löi nyrkin pöytään niin että kahvikupit helisivät. Hän karjaisi, että moottoriurheilu on sotaa ja että sota on voitettava aina. Sillä sekunnilla selvisi, että Hondan yrityskulttuuri oli hivenen kireämpi kuin Yamahan.”

Penttilän ja Malherben yhteistyö tuotti maailmanmestaruudet vuosina 1981 ja 1984 ja MM-hopean vuonna 1983.

Syksyllä 1984, MM-kauden päätyttyä, Hondan autoväki passitti Penttilän asiantuntijatehtäviin uuden Civicin esittelyyn Etelä-Ranskan Perpignaniin. Siellä hän tuli sanoneeksi Vehon tuoteryhmäjohtajalle Kimmo Koiso-Kanttilalle, että hän on kyllästynyt motocrossiin. Koiso-Kanttila kutsui siltä seisomalta Penttilän töihin Vehon pääkonttoriin Helsinkiin. Kohta tämä istui jo työtuolissaan Kampin Autotalossa ja puntaroi autoasiakkaidensa takuukysymyksiä.

Sitten Honda Europe alkoi kosiskella Penttilää takaisin maailmalle. Kun hän ilmoitti, että motocross ei enää kiinnosta, Honda tarjosi hänelle teknisen koordinaattorin paikkaa road racingin puolelta. Vaikka Penttilä piti Vehoa erinomaisena yrityksenä, hän päätti vaihtaa kahden Suomi-vuoden jälkeen maisemaa ja liittyä Hondan road racing -leiriin. Siellä hänelle tulivat tutuiksi sellaisetkin asfalttiratojen suuruudet kuin Freddie Spencer, Mick Doohan ja Fred Merkel.

Kuva

Muuttorallia maasta toiseen

Heikki Penttilä ponkaisi viiden Honda-vuoden jälkeen vastaaviin tehtäviin Yamahan road racing -talliin. Siellä hän toimi kuusi vuotta ennen kuin lähti kehittämään KTM:n nelitahtimoottoria Itävaltaan.

Vuonna 1999 Penttilä hyppäsi Cannondalen suunnittelutehtäviin Bedfordin kaupunkiin Pennsylvaniaan Yhdysvaltoihin. Kun Cannondale myi moottoripyöränsä Dinlille Taiwaniin, sinne joutui muuttamaan myös Penttilä. Sitä tivolia hän sieti vuoden. ”Taiwanilaisiin ei voinut luottaa yhtään. Kun vähänkin käänsit päätä, puukkoa tuli selkään heti.”

Penttilä palasi Yhdysvaltoihin ja alkoi suunnitella Arctic Catin ATV-moottoria Minnesotassa. Vuonna 2007 hän siirtyi Ruotsin Jönköpingiin, jossa hän kehitti ATV-moottoreita Husqvarnalle. Vuonna 2011 hän pistäytyi vielä henkilöautojen akselistoja valmistavan AAM:n palveluksessa Göteborgissa ennen kuin asettui henkilöautojen automaattivaihteistoja valmistavaan Punch Powertrainiin Sint-Truidenin kaupunkiin Belgiaan. Sieltä hän jäi eläkkeelle vuonna 2022.

Penttilällä ja hänen belgialaisella vaimollaan Nanda van Cauterilla on kolme 1990-luvulla syntynyttä tytärtä, joista kaksi vanhinta on jo muuttanut omilleen. Nuorin asuu vielä vanhempiensa kanssa Hasseltissa 80 kilometriä Brysselistä itään.

Ihmisissä on eroja

Penttilä tutustui työuransa aikana moneen maailmanluokan ajajaan ja oppi vertaamaan heidän persooniaan. Heikki Mikkolaa hän kuvailee maanläheiseksi ja helposti lähestyttäväksi henkilöksi. Täysin toista maata oli André Malherbe. ”André prameili koruillaan, kelloillaan ja autoillaan. Hän oli ajoittain ylimielinen, joskin hänen vaimonsa Sabine oli vielä pahempi. Hän esiintyi aina jonkinlaisena yläluokkaisena ihmisenä.”

Penttilälle jäi monta hauskaa muistoa – esimerkiksi toukokuulta 1976, jolloin hänen ja Paukka Piippolan piti matkustaa Puolasta 250-luokan seuraavaan, Lvivissä Ukrainan neuvostotasavallassa ajettuun MM-osakilpailuun. Rajalla Piippola huomasi unohtaneensa viisuminsa asuntovaunuun, jota hänen vaimonsa oli jo lähtenyt vetämään Puolasta Suomeen. Kaksikko päätti ratkaista ongelman niin, että Piippola jäisi odottamaan raja-asemalle, ja Penttilä kävisi ajamassa hänen puolestaan Lvivin kisan ja kuittaamassa starttirahat taskuunsa.

Suunnitelma kuivui kokoon siksi, että Lvivin rata sisälsi yhden pitkän ja jyrkän alamäen. Se näytti Penttilästä niin hirvittävältä, että hän ei uskaltanut osallistua kisaan ollenkaan. Niin jäivät starttirahat saamatta.

Nolohkosti päättyi myös autoloma, jonka Penttilä teki tyttöystävänsä kanssa Ranskaan ja Italiaan. Hän oli hankkinut 924-mallin Porschen, ja kun sen rekisteröinti viivästyi, hän lainasi siihen kilvet motocrosstallin huoltoautosta. Reissu tyssäsi paluumatkalla Hollannin rajalle. Tullivirkailija halusi kuulla, miten uuteen saksalaiseen urheiluautoon oli voitu ruuvata rekisterikilvet vanhasta hollantilaisesta kuorma-autosta.

Kuva

Näille tarinoille jaksaa Penttiläkin nauraa. Toisaalta hän löytää eletystä elämästä yhden jutun, jota hän aidosti katuu.

”Vaihdoin työpaikkaa liian usein. Vaikka vaimoni ja lapseni eivät ole suuremmin valittaneet, välillä hirvittää ajatella, miten monta kertaa he ovat joutuneet työni takia muuttamaan.”

Minne olisi kannattanut pysähtyä?

”Hondalle. Minun olisi pitänyt tajuta viimeistään road racing -vuosina, että Honda on hieno yritys. Kun kerran pääset Hondan sisään, voit olla varma, että työnantaja pitää sinusta huolen.”  

Kommentit

Ei vielä kommentteja
Vauhdin Maailma 9/2026